Kevät on kuin hento kuiskaus kasvoillani, se puhaltaa kevyitä tuulahduksia mereltä. Kävelin yksi kaunis päivä Rastilan rannoilla ihastelen kimmeltävää jäätä ja auringonpaistetta. Rannalla istuivat isovanhemmat lapsenlapsensa kanssa piknikillä puupöydän ja tuolien kanssa. Mikä ihana hetki, olisin halunnut napata siitä kuvan! Aivan upeat maisemat syödä eväitään lämpenevässä kevätsäässä. Ja wau, mitä upeita ulkoilumaastoja aivan kotimme lähellä, kesällä ei tarvitse tosiaan lähteä merta kauemmas uimaan. Ja miksei talvellakin , avantouinti on mahdollista myös ja siitä olen haaveillut koko talven. Noh mutta, ehkä sitten ensi talvena sitten!

Olen todellakin kevätihminen ja kevään lapsi, olenhan syntynyt huhtikuussa. Kevättä on rinnassa, on tosiaan. Onko teilläkin?

Olen innostunut myös liikunnasta uudelleen ja harmitti kyllä jonkun aikaa valtavasti se, että salit menivät kiinni! Höh! Ja koronakin se jyllää vielä vaan, menis jo pian ohi…  Olen kyllästynyt jatkuvaan varomiseen ja maskien käyttöön. Haluan varmasti palata takaisin normaaliin arkeen aivan yhtä paljon kaikki muutkin. Haluan tehdä asioita, liikkua! Etätyö voisi tosin jäädä pysyvästi niille, jotka sitä haluaa. Jotkut vaan on paljon tehokkaampia silloin. Ja on tässä toki paljon hyvää jollekin introvertille ehkä, akut ovat huomattavasti latautuneempia kuin aiemmin. Mutta silti saisi riittää jo tämä kaikki, jäisi vain tästä syntynyt hyvä!

Onneksi on kuitenkin kevät, eikä mikään pimeä marraskuu! Voin aina ulkoilla ja sitä olen myös tehnyt. Kävely on loistavaa hyötyliiluntaa, vaikka hikijumppaakin yritän kotosalla aloittaa myös. Ja on ollut myös mitä mainioimpia ilmoja. Olen kävellyt pitkiä (ja vähän lyhyempiäkin) lenkkejä niin yksin kuin seurassa ja ne virkistävät valtavasti. Jos istun vain koko päivän koneella, se vaikuttaa heti mun yöuniin negatiivisesti. Mun on paljon vaikeampi nukahtaa ja pyörin sängyssä levottomasti pitkään. Siitä ja monesta muusta syystä olen pyrkinyt liikkumaan päivittäin edes vähän. Hyötyliikuntaa arvostetaan mielestäni aivan liian vähän! Sillä on terveysvaikutuksia, se pitää peruskuntoa ja mielenterveyttä yllä! Ja samalla voi kuunnella jotain mielenkiintoista. Itse tykkään äänikirjoista, enkä kuuntele musiikkia enää juuri ollenkaan. Vaikka välillä sekin antaa oikeaa buustia ja parempaa mieltä, sen tahtiin on mukava liikkua eteenpäin.

Liikunnalla on suuri merkitys. Haluan olla hyvässä kunnossa ja parantaa kuntoani. Parhaassa tapauksessa liikunta tosiaan parantaa oloa, niin henkistä kuin fyysistä. Se piristää masentunutta mieltä. Mutta samalla se voi myös pahentaa jo ennestään ollutta väsymystä ja uupumusta. Olisi tärkeää löytää tasapaino ja oppia kuuntelemaan itseään. Millainen päivä tänään on? Liikunko, koska saan liikunnasta voimaa ja hyvää oloa, pirisystä päivään? Vai liikunko siksi, koska on pakko? Siksi, että olen asettanut itselleni tavoitteen käydä salilla 6 kertaa viikossa? Vaikka tänään liikunta vain uuvuttaa minua entisestään ja tarvitsisin oikeasti lepoa palautuakseni? Oman itseni kuuntelu on välillä ollut vaikeaa, mutta silti kamalan tärkeää. Nyt olen onneksi saanut siitä paljon voimaa ja iloista mieltä. Enää en liiku hampaat irvessä pakottaen, vaikka myös itsensä haastaminen on välillä tärkeää. Olen vähän mustavalkoinen: Teen joko liikaa pakottaen tai sitten alan lepsuilemaan ja teen kaiken vähän sinne päin. Nyt on vähän tällainen lepsuiluvaihe. Vaikka rentoudessa ei sinänsä ole mitään vikaa, haluaisin tällä hetkellä myös välillä vähän haastaa itseäni. Mutta niin, ettei se vie kaikkea iloa liikunnasta. Edes viisi päivää mukavaa liikuntaa ja yksi päivä vähän jotain hastavaa liikuntaa.

Ja tänään on tosiaan taas niin upea keli, että pakko lähteä ulkoilemaan tuonne kevääseen. Tykkään! Ajattelimme mennä poikaystäväni kanssa Vuosaareen ulkoilemaan ja grillaamaan jotain. Jee!

Millaisia liikkujia te olette? tykkäättekö keväästä? Niin, ja hyvää naistenpäivää!

Miellyttätkö sinäkin liian helposti muita, oman hyvinvoinnin kustannuksella? Onko sinun vaikea asettaa rajoja, sanoa ei? Aiheuttaako se sinulle katkeruutta, surua, pettymystä, suuttumusta tai vihaa? Varsinkin silloin, kun muut osaavat asettaa rajansa? Minulle tämä kaikki on hyvin tuttua ja vaikeaa yhä edelleen. Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta kierrän silti jatkuvaa kehää. Palaan aina takaisin siihen samaan pisteeseen kuin bumerangi. Sitten en enää tiedäkään, tiedänkö kuitenkaan. Ehkä tämä onkin vain jotain hyvin alitajuista ja yliyritän käyttäytyä liikaa niin kuin oletan toisten haluavan. Muutun kaikeksi muuksi kuin omaksi itsekseni. Muutun joksikin toiseksi.

Olen ehkä yrittänyt ratkaista ongelmaa enemmän järjellä: ”Huomenna asetan rajoja sulavasti, aivan kuten alkoholisti lopettaa juomisen pelkän tahdon voimalla ensi perjantaina.”. Järjen sanelemasta päätöksestä huolimatta olen edelleen helposti ohjailtavissa, muiden on helppo vetää minua omista naruistaan, vetää minua perässään kuin vetelää nukkea. Vaikka muut antaisivat mun päättää, en aina osaa tai uskalla. Annan muiden mielipiteiden vaikuttaa liikaa päätöksiini ja oman elämäni kulkuun. Missä minun omat mielipiteeni ovat? Mitä juuri minä haluan aivan oikeasti? Tunnistaanko edes omia aitoja haluja, tarpeita tai mielipiteitä? Vai ovatko ne hukkuneet muiden mielipiteiden ja miellyttämisen alle? Huomaan edelleen olevani vähän katkera tästä kaikesta. Vihainen ja pettynyt.

Skannaan ja tulkitsen jatkuvasti ympäristöäni, muiden ilmeitä ja eleitä. Pyörittelen samoja asioita päivästä toiseen ja varsinkin kaikesta ikävästä on vaikea päästä yli. Miksi tuo ilme tai ele? Miksi hän teki  tai sanoi noin tai näin? Mitä he haluavat, mitä toivovat? Teinkö mä jotain väärin? Pitäisikö mun muuttaa käytöstäni? Pyydän anteeksi, vaikka ei tarvitse. Samoin on tämän miellyttämisen suhteen: Suuttuiko hän, kun asetinkin rajani? Onko se väärin asettaa rajoja? Pitäisikö sittenkin perua ja tehdä niin kuin toinen toivoo?

Olen kuin kynnysmatto, johon muut pyyhkivät jalkansa. Muistan jo lapsena erään lapsen sanoneen, että vastaan kaikkeen aivan samoin kuin hänkin. Jo silloin minulla oli suuri tarve miellyttää. Halusin olla samaa mieltä kuin hän, enkä aina muutenkaan osannut ilmaista mielipiteitäni ääneen. Olin hiljainen ja kiltti tyttö myös kotona. Jopa näin aikuisena on valtava haaste ilmaista omia mielipiteitään ääneen, vaikka juuri nyt se on minun itseni vastuulla. Kukaan ei ole ajatusteni lukija, vaikka joskus niin ehkä oletankin.

Jos en uskalla pitää rajoistani huolta, muiden on helppo ajaa niiden yli, runnoa minut jalkoihinsa. Jos en kunnioita itse omia rajojani, eivät muutkaan niin aina tee. Ja aina en tosiaan ole osannut pitää rajoistani huolta, edes aikuisena.

Yritänkö miellyttää muita, jotta kelpaisin heille, olisin läheisilleni hyväksytty, eikä mua hylättäisi? Häpeänkö sitä mitä olen? Pelkäänkö? Pelkkäänkö muiden suuttumusta, jos kieltäydyn? Haluan kuulua joukkoon ja olla pidetty? Ehkä se on epäkohteliasta asettaa rajoja tai sanoa asioita ääneen? Tai jotain muuta. Siksi en aseta rajoja: Mun on pakko vastata viesteihin heti, jotta mua ei hylätä. Tai sitten en uskalla pyytä omaa aikaa, koska pelkään toisen suuttuvan ja loukkaantuvan? Pelkään olla eri mieltä, sanoa rohkeasti mielipiteitäni. Joku voi loukkaantua tai olla tykkäämättä minusta sen vuoksi. vaikka kaikkia ei voi miellyttää, tiedän sen. Pahalta se tuntuisi silti.

Kaikki edellä mainitut väitteet pitävät luultavasti kohdallani paikkaansa. Hylkäämisen pelon, hyväksynnän hakemisen ja (itseni) häpeämisen lomassa mun on hyvin vaikeaa sietää toisten suuttumusta tai pettymystä. On puolet helpompi tie lähteä miellyttämisen tielle uhraamalla omat rajat tallottavaksi. Ja mun on myös hyvin vaikea sietää niitä omia tunteitani, joita rajojen asettaminen aiheuttaa. Mikään ei ole niin epämiellyttävää, mutta ehkä juuri tässä on yksi suuri avain ratkaisuun: Oppia sietämään epämiellyttävää oloa. Vaikka tekisi mieli perua epämukavuuksissaan kaikki ja pyytää anteeksi, kannattaa yrittää olla hetki paikallaan. Mennä vaikka kävelemään, kunnes rauhoittuu. Tai mitä ikinä tekeekään juuri sillä hetkellä, yrittää keskittyä johonkin muuhun hetkeksi. Yrittää sietää tunteita. Kaikki tunteet menee kuitenkin aina joskus ohi, eikä kaikkea tarvitse ratkaista heti.

Eikä kaikki välttämättä tapahdu hetkessä. Välillä kaikki voi itkettää ja tuntua pahalta. Kuin sipulia kuorisi. En ole vastuussa siitä, jos joku suuttuu terveistä rajoistani, olen vastuussa vain itsestäni. Omista rajoistani. Joskus joku saattaa lähteä rajojesi vuoksi, mutta silloin se on tarkoitettu niin. Sekin on vain osa elämää, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta. Tärkeimmät suhteet jäävät, vaikka asetat rajasi. Ehkä rajat auttavat näkemään, kuka kuuluu elämääni ja kenen kanssa on annettava tien erkaantua. Kuka tykkää aidosta minusta?  Kun hyväksyn omat tarpeeni, hyväksyn helpommin myös muiden tarpeet.  On myös  tärkeää myöntää kaipaanvansa yhteyttä muihin. Sen takia olen alkanut miellyttämään, eikä siinä ole mitään väärää. Se on ollut mun keino yrittää saada sitä, yhteyttä.

Nyt voin harjoitella uusia versioita itsestäni, ihan rauhassa. Ei ole kiire, enkä ole täydellinen koskaan. Mun ei tarvitse silti hävetä itseäni. Elämä ei ole aina helppoa tai miellyttävää. Enkä tule koskaan pääsemään huonoista päivistä tai epäonnistumisista eroon, siispä täytyy vain alkaa handlaamaan niitäkin päiviä.

Mun pitäisi uskoa olevani hyvä tyyppi omana itsenä. Olen omien tarpeideni arvoinen. Mun ei tarvitse joustaa aina omista tarpeistani,kelvatakseni muille. Olen hyväksytty, vaikka asetan rajoja. Tai juuri siksi. Ne ovat terveitä ja minua varten. Ne parantaa hyvinvointiani.

Emme voi hallita kaikkea, mutta paljon myös voimme. Voin muuttua väriä vaihtavasta kameleontista (miellyttäjäminusta) melkein miksi vain. Voin sanoa edes välillä jotain mitä tahdon ja toivon. Mitä useammin toivon ääneen ja onnistun, sitä helpommaksi rajojen asettaminen lopulta muuttuu. Kiitos ja kumarrus!

Onko teidän muiden vaikea asettaa rajoja?