Hyvä itsetuntemus on tärkeä osa hyvää itseluottamusta. Siksi päätin tässä postauksessa hieman pohtia sitä,  millainen ihminen minä oikein olen. Siispä seuraavaksi 20 satunnaista asiaa minusta ja elämästäni:

Muutin 21 -vuotiaana Jyväskylästä Helsinkiin kuukauden varoitusajalla, vailla tietoa työpaikasta tai mistään muustakaan. En tuntenut täältä juuri ketään, mutta onneksi kaikki kääntyi lopulta parhain päin ja nyt olen viihtynyt täällä jo 7 vuotta!

Tein ensimmäisen ulkomaanmatkani yksin Thaimaahan. Olin siellä kuukauden: Ensin kaksi viikkoa norsujen turvakodissa hoitamassa norsuja, sitten kiertelin ympäriinsä seuraavat kaksi viikkoa! Hieno kokemus, vaikka silloin koinkin paljon myös  kiperiä ja jännittäviä tilanteita!Olin myös noin kaksi kuukautta Au Pairina Englannissa. Hieno ja jännittävä kokemus sekin! Perheen äiti oli Suomalainen, isä taas oli kotoisin Espanjasta. Minä hoidin päivät tuolloin 8 kuukauden ikäistä, ihanaa ja suloista pientä tyttöä. Hyviä ja kiperiä tilanteita riitti molempia yllin kyllin. Lopulta koti-ikävä voitti ja olen myöhemmin todennut, että Suomi on mun koti. 🙂 Matkustelu on silti parasta mitä tiedän ja tuo kokemus oli kokemisen arvoista, todellakin!

Olen pelannut lapsena ja nuorena jääkiekkoa, sekä kokeillut myös jalkapalloa ja nyrkkeilyä. Haaveilen vielä joku päivä näkeväni jonkin NHL -pelin!

Haaveilen matkasta New Yorkiin (ja siitä NHL -pelistä!).

Olen perheen ainoa lapsi. Haaveilen itse suuresta ja läheisestä perheestä, jonka kanssa tehdä jos jonkinmoista.

Tykkään tatuoinneista valtavasti. Minulla on niitä kaksi: Vasenta jalkaani koristaa leijona, ja vasenta kättäni taas kuva edesmenneestä kissastani.

Vaikkei ehkä uskoisi, olen aika kärsimätön persoona. Mun on vaikea odottaa tai keskittyä mihinkään asiaan kovin pitkään. Suutun ja hermostun nopeasti ja helposti.

Olen löytänyt lukemisen aikuisiällä ja etenkin tykästynyt historiallisiin kirjoihin ja elämänkertoihin. Muun muassa CIlkan tarina, Auschwitzin tatuoija ja My Story (by Michelle Obama). Suosittelen kaikkia lämpimästi!

Äitini vie minut 30 -vuotiaana jääkiekon MM -kisoihin pyöreiden kunniaksi. Hetken jo toivoin pääseväni johonkin kauas (kenties Kanadaan), mutta kisat ovatkin tuolloin Suomessa (luulisi Koronan olevan jo ohi, hope so). No hyvä kokemus varmasti silti!!

Vanhempani erosivat, kun olin 2,5v. Äiti on siis ollut yksinhuoltaja lähes koko elämäni. Ja onneksi isäni on kuitenkin ollut elämässäni mukana aina!

Olen käynyt kouluni Jyväskylän Steiner -koulussa.

Tykkäsin koulussa puutöistä, jonka valitsin myös valinnaiseksi aineeksi itselleni. Sain töistäni usein kehuja opettajalta, koska ne oli tarkasti tehtyjä. Toisinaan mietin edelleen siitä itselleni ammattia.

Olin 17 -vuotias, kun kummityttöni syntyi. Nyt hän on ihana kymmenvuotias tyttö!

Ensimmäinen oikea työpaikkani oli hautausmaalla puutarhatöissä. Olen ollut siellä nyt useammankin kerran kesätöissä. Kerran meillä oli jopa halloween -bileet hautausmaalla! 😀

Kerran Kauppatorilla kävellessäni lokit varastivat kädestäni jäätelön. Sen koommin en ole tykännyt lokeista, saatika syönyt jäätelöä Kauppatorilla.

Muutimme lapsuudessani noin kymmenen kertaa (aika paljon siis).

Minulla on hyvin omalaatuinen huumori, jota moni ei aina ymmärrä. Joskus minua on ehkä vaikea ymmärtää, vitsailenko vai en. Mutta omasta mielestäni olen ainakin tooosi hauska (joskus)!

Toisinaan haaveilen olevani  kirjailija, taitava valokuvaaja tai joku muu luovan alan edustaja. Olisi mielenkiintoista päästä näkemään elokuvan tekemistä kulisseihin. Tässä on mun Vappupiknik. Ja tuossa alla on meri samaisesta vapusta (siis tästä edeltävästä vapusta):Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Kiitos, että luit ja nähdään taas!

Tämä koronakriisi lievittää näköjään joissain asioissa mun sosiaalista jännittämistä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa oikein olan takaa! Vaikka luulisi sen olevan juuri päinvastoin, koska elämme kaikki aikaisempaa enemmän eristyksissä yksin omissa kodissamme, vailla turhia ihmiskontakteja. Mutta! Aikaisemmin mulla on ollut kammo mm. videopuheluita kohtaan, vaan eipä ole enää.

Olen käynyt terapiaa kotoa käsin, juurikin sen videon välityksellä. Sitten olen tehnyt virtuaalilenkkejä kaverin kanssa, molemmat kävelevät kotikulmillaan, mutta soitamme toisillemme videopuhelua samalla. Vähän niin kuin yhdessä lenkkeilisimme! Sitten olemme myös järjestäneet virtuaali -nimiäisiä lapsille, mun serkulle (on muuten söpö). Olen siis saanut harjoitusta oikein olan takaa! Koronan jäkeen videopuhelut ovat siis helpompia!

Toisaalta: Ryhmätilanteet on aina ollut se osa-alue, joka on hankalaa, enkä pysty puhumaan niissä yhtään mitään… Niin on yhdä edelleen. Oireeni tuntuvat pahenevan aina ryhmissä (tai kaikissa uusissa tilanteissa), varsinkin jos en tunne kaikkia hyvin. Inhoan sitä, kun punastun tulipunaiseksi. Kun yritän puhua, änkytän, enkä osaa puhua muutenkaan normaaliin tapaan. En muista hengittää ja jännitän koko kehoani. Elekieleni on sisäänpäin kääntynyttä ja jäykkää. Vihaan sitä, etten osaa olla rennosti. Vihaan sitä, että muut huomaa sen. Vihaan sitä, että häpeän omia oireitani ja se vain lisää sitä mun häpeää. Miksi en osaa olla armollinen itseäni kohtaan? Miksi mietin ryhmätilanteissa liikaa, enkä osaa rentoutua ja nauttia hetkestä? Miksi kaiken täytyy olla aina niin pirun vaikeaa? Miksi muut näyttävät kiusaantuneelta, kun mä yritän puhua ja kuulostan siltä kuin meinaisin purskahtaa itkuun?

”Miksi sä olet noin ujo?”

Näin kuuluu usein monen suusta. Mutta ehkä mulle on parasta nähdä vain kahden kesken, tai pienellä porukalla (tai ihmisten kanssa, ketkä tunnen jo hyvin). En ole saanut tarpeeksi siedätystä näihin tilanteisiin, mutta tarvitseeko edes? Tarvitseeko mun olla sellainen ihminen, joka viihtyy ryhmissä? Voisinko olla vain oma itseni, sellainen, joka ei näe ihmisiä suurissa vieraissa ryhmissä (tietysti esim. työpaikka on eri asia, ja siellä tulisi oppia olemaan rennommin työtovereiden kanssa)?

Olen yrittänyt muuttua monta vuotta, mutta väärällä tavalla. Tahdon voimalla ei ole aina väliä, väkisin puskeminen vie vain väärään suuntaan. Olen yrittänyt muuttua vähemmän ujoksi, puheliaammaksi ja rennommaksi. Olen yrittänyt muuttua, jotta muut voisivat alkaa tykkäämään musta. Mutta onko muutoksessa mitään järkeä, jos en pysty hyväksymään itse itseäni ennen sitä? EI!

Muutosta ei pidä yrittää sen takia, että elämä muuttuisi paremmaksi. Muutosta ei kannata yrittää, jotta olisin hyväksytty ja rakastettu vasta sen jälkeen. Mun täytyy hyväksyä itseni nyt, ennen sitä muutosta, eikä yrittää muuttua toisten muottiin sopivaksi. Muutoksella ei saa hakea hyväksyntää. Muutun vasta sitten, kun pystyn hyväksymään tämän kaiken. Muutos ei tuo rakkautta. Muutun, koska se on hauskaa, mutta elämäni on kunnossa jo ennen sitä. Niin sen pitäisi mennä. Muutun koska se tekee musta rennomman, ja elämä muuttuu hauskemmaksi (koska ei pelkää koko ajan kaikkea, turhaan).