Löysinpä päivän kunniaksi facen muistoista seuraavaa:

Härkä (20.4-20.5)
Härkä inhoaa kylmää ja kuumaa ja yksinoloa ja seuraa ja kovia ääniä ja liikaa hiljaisuutta… Härät ovat todella heikkoja ihmisiä sisältään, jotka valittavat joka asiasta. He kuvittelevat olevansa vahvoja ihmisiä, mutta todellisuudessa he ovat varsinaisia jeesmiehiä ja -naisia. Härälle ei koskaan käy mikään. Härät nukkuvat paljon.
Motto: ”Emmää…”
Työpaikka: aina kun menet asioimaan jonnekin, jossa pitäisi saada joku hoitamaan asiasi jämptisti, esiin piipertää koko työpaikan ainoa härkä, joka sanoo ”kyllä” aina kun sinäkin sanot ja ”ei” aina kun sinäkin sanot.
Auto: iso ja vähäkuluttava.

Tykkään keväästä valtavasti. Keväällä luonto puhkeaa kukkaansa ja tuntuu, että kaikki muukin alkaa heräämään nupuistaan, henkiin. Etenkin me suomalaiset mörököllit pimeän ja ”kylmän” talven jälkeen. Ja se aurinko ja lämpö, siitä mä tykkään! Olen huomattavasti iloisempi, kuin pimeän aikaan, silloin kun ei ole edes lunta… Kevät on niin sanotusti uusi alku  monella tapaa, odotan sitä innolla (jopa enemmän kuin itse kesää? Taino.. en tiedä, aika tasoissa ne on). Muutoksia tapahtuu. Tällä kertaa hieman rajoittaa tuo Korona, mutta olkoon tämä kevät sitten vaikka entistä enemmän henkistä kasvua.

Ehkä mun tämän kevään muutokseni voisi olla se, että opettelen hyväksymään itseni tällaisena kuin olen, enkä yritä muuttua toisenlaiseksi, jotta saisin muutoksella jotain parempaa. Koska ei se toimi niin! Se on enemmänkin näin: Ihan sama muutunko vai en, olen aivan yhtä arvokas joka tapauksessa (muutos ei tee mua arvokkaaksi, olen jo). Eräässä podcastissa (Eevi Minkkisen blogi ja podcast) sanottiin, että älä muutu, jotta elämä muuttuisi paremmaksi, tai sinä muuttuisit rakastettavammaksi. Ennen muutosta täytyy olla tyytyväinen sen hetkiseen tilanteeseen ja itseensä.  Elämä ei muutu yhtään sen paremmaksi, vaikka laihduttaisit -125 kiloa (vaikka terveys toki parantuu). Tai jos muuttuisit hiljaisesta seinäruususta puheliaaksi ja sosiaaliseksi, ja yrittäisit sitä kautta saada ihmiset pitämään sinusta. Olet aivan yhtä rakastettu ennen muutosta kuin muutoksen jälkeenkin, etkä todellakaan saa muutoksella ostaa sitä rakkautta. Elämä on jo nyt hyvää, olen hyvä juuri näin (en vasta sitten. Elämä ei ala vasta silloin, se on juuri nyt). Muutun koska haluan ja se on kivaa. Olen realistinen. Ja tiedän, että mua tulee rakastaa omana itsenäni, ja tiedän myös sen että omassa itsessäni on paljon kehitettävää.

Tai ehkä laitan keväällä oman kotini uuteen uskoon ja tyhjennän sen kaikesta turhasta krääsästä. Inhoan sitä, kun joka puolelta pursuaa liikaa tavaraa ja vieläpä kaikkea turhaa, mitä ei ikinä tarvitse. Olen myös tehnyt palapelejä, ja niitä sain myös lahjaksi! Myös kirjoittaminen on lisäänytyt aikaisemmasta ja lukeminenkin on hauskaa! Kyllä tästä vielä hyvä kevät saadaan aikaan!

Eilen kauppareissulta palatessani vastaani käveli muuan nuori teinipoika (ehkä noin 15-16 vuotias), ja kuulin hänen räppäävän jo kaukaa. ”Tuosta pojasta kuullaan vielä!”, huomasin ajattelevani. Hän oli lahjakas kuin mikä, ja luultavasti räpännyt jo pitkään. Halutessaan hänellä on kaikki mahdollisuudet saavuuttaa mitä ikinä haluaakin, niin minä uskon (ja niin taitava hän jo mielestäni oli).

Mutta samalla se sai minut pohtimaan omaa nuoruuttani. Mitä minä oikein tein tuon ikäisenä (En ainakaan mitään kovin järkevää)? Tunnen rinnassani pienen kateuden pistoksen, mihin tämä elämä on oikein valunut? Samalla mua hävettää olla kateellinen muille, vaikka kaikki me varmaan joskus kateellisia ollaankin (”Miksi noi pääsee joka vuosi reissaamaan minne vaan, kun me käydään vaan Tallinnassa? Tai sitten vertailemme itseämme jollain muulla tapaa kaikkiin muihin). Mokomakin häpeän suuri kierre, jota on vaikea myöntää ääneen… Hävettää myöntää, että kadehdin niitä joilla on elämässä intohimoja, päämääriä. Kadehdin niitä, joilla on elämä suunnilleen tasapainossa ja itsetunto kunnossa. Kadehdin niitä joilla on suuri ja läheinen perhe, tai sisaruksia jotka pitävät aina yhtä/ toistensa puolia elämänsä loppuun saakka. Minulla ei ole mitään näistä. Olen perheen ainoa lapsi ja sukuakin näen harvoin (vanhempia onneksi useammin). Tunnen oloni usein ulkopuoliseksi vähän kaikkialla. Olen vain ajelehtinut elämässäni vailla päämäärää, vailla kunnon suunnitelmaa. Olen vain miellyttänyt muita ja unohtanut itseni ja omat haaveeni. Siltä se joskus tuntuu. Olen sattumien vietävänä, enkä tunne aina hallitsevani elämääni (tai itseäni).

Olin nuorena yksinäinen  ja yleensä aina yksin. Ylä-asteelta täysi-ikäistymiseeni saakka olin vailla yhtäkään ystävää. Vaikka harrastin paljon, oli vaikea päästä ryhmään mukaan. Koulussa vietin kaiken aikani yksin. Olin se hiljainen seinäruusu, joka oli helppo unohtaa yksin hengailemaan johonkin. Kukaan tuskin muisti olemassaoloani (ja se jätti tämän herkän nuoren itsetuntoon suuren loven). Se on aihe, mistä on vaikea puhua yhä edelleen ääneen. Mua hävettää myöntää, kuinka yksinäinen olen joskus ollut. Mietin usein mikä mussa on vikana, kun en uskalla puhua muille, mennä porukkaan mukaan tai pitää keskustelua yllä? Mutta ehkä tämä asiasta ääneen puhuminen vähentää omaa häpeää? Enkä halua kenellekään toiselle samaa kohtaloa, siksi asiasta on hyvä puhua ääneen! Ja kannustan kaikkia vanhempia, opettajia, ystäviä, seurustelukumppaineita, sisaruksia, sukulaisia ja aivan kaikkia: Pitäkää toisistanne huolta, älkää jättäkö ketään yksin! Kuunnelkaa, kysykää, puhukaa, halatkaa, osoittakaa välittämistä ja kehukaa…

Tuon nuoren pojan iässä opiskelin lukiota kaksi vuotta, koska en tiennyt mitä muutakaan tehdä. Lopulta lukio jäi kesken ja menin ammattikouluun opiskelemaan itseni tarjoilijaksi. Mutta ei ala sopinut mulle yhtään. Pian valmistumisen jälkeen muutin Jyväskylästä Helsinkiin (jes, yksi haave toteutui!) ja tein vähän kaiken näköisiä pätkätöitä. Haaveilin matkustamisesta (kuten koko ikäni olen tehnyt) ja lopulta parin vuoden päästä uskalsin toeuttaa senkin, yksin. Menin kuukaudeksi Thaimaahan, ns. norsujen turvakotiin hoitamaan norsuja (Jes, olen mä onneksi saanut tämänkin haaveen tehtyä. Hyvä minä!). Ja vaikka toetutin haaveitani (sattumien kautta),ja olen aina ollut ylpeä siitä, taustalla oli jatkuvasti suuri suru omasta yksinäisyydestäni. Olin laumaeläin, joka halusi kaikin keinoin toteuttaa haaveita jonkun toisen kanssa. Älkääkä käsittäkö väärin, olen valtavan ylpeä rohkeudestani toteuttaa haaveitani (moni on sanonut, ettei heistä olisi toteuttamaan kokemiani asioita yksin).

Nyt olen 28 ja opiskelen lähihoitajaksi. En tiedä vielä olenko työssäni taitava, vaikka opiskelu sinänsä on kiinnostavaa (psykologia ja ihmismieli on kiinnostanut aikuisiällä paljon). Nyt kaikki on ihan hyvin (vaikka aina ei olekaan). Mulla on vihdoin kavereita ja ihana mies, heistä olen enemmän kuin kiitollinen! Olen terve ja voin harrastaa liikuntaa (mistä nautin). Ja vaikka en ole rikas, saan syödäkseni. Talouteni ei romahda. Olen saanut toteuttaa muutaman haaveistani, toivottavasti vielä loputkin jonkun kanssa (ja miksipä ei)! Ehkä tulevaisuudessa kaikki ei tapahdu vain sattumalta. En halua olla katkera menneisyydestäni (vaikka välillä olenkin). Hauan tuntea sitä hallinnan tunnetta omasta elämästäni, joka vaikuttaa itsetuntooni hyvällä tavalla, parantavasti. Ja välillä tapahtuu ikäviä asioita, joita ei voi hallita (kuten tämä korona), mutta ne ikävät asiat eivät romuttaisi mua täysin (”miksi mulle käy aina näin?!”). En halua olla enää elämän uhri, vaan oman elämän hallitsija, ja hyväksyä epäonnistumiset sekä onnistumiset osana elämää.

Hmm. Tällainen tästä tekstistä nyt sitten tuli. Ehkä pointtini voisi olla: Pidetään nuorista hyvää huolta. Ei jätetä ketään yksin. Annetaan heille aikaa etsiä omaa polkuaan, koska eihän 16 -vuotiaan vielä tarvitse tietää, mitä elämällään haluaa! Heillä on koko elämä aikaa miettiä ja tutkia.  Nuorilla on monia mahdollisuuksia muuttaa vaikka mieltään. Mutta jos nuorella on lahjoja, intohimoa ja halua, kannustakaa ja tukekaa häntä siinä! Kiitos.