Enää en halua antaa pelolle yhtään ainutta valtaa elämässäni. En halua, että se hallitsee elämässäni oikeastaan kaikkea.  Haluan saada siitä itselleni ystävän, joka kertoo minulle tärkeistä asioista. ” Kappas. Tuo henkilö taitaa olla merkityksellinen. Miksi muutoin jännittäisin hänen seurassaan näin kovin paljon?” Jos en punastu tai tärise miehen tavatessani, ei kai häntä kannata enää nähdä uudestaan. Jos en pelkää kuollakseni, kun yritän lähettää hänelle viestiä mukavien treffien jälkeen. Silloin ei kai kannata enää nähdä. Jos ei pelkää.

Tähän asti pelko on estänyt mua lähettämästä viestiä miehille, aivan liian usein. Nyt siihen saa tulla loppu!

En halua, että pelko estää mua tekemästä kiinnostavia asioita. Pelko pelko, mitä oletkaan minulle tehnyt? Aivan liikaa hallaa elämässäni. Olet jättänyt minut aivan liian usein kotiin ruikuttamaan, estänyt minua tekemästä kivoja asioita. Asioita, joita ilman tuota pelkoa olisin jo tehnyt. 

Pelko on estänyt mua olemasta rento ihmisten ilmoilla. En ole uskaltanut tutustua uusiin ihmisiin, koska se pelottaa. En uskalla puhua heille, en avautua heille. Kehonkieli on jäykkää ja lamaantunutta pelosta. Olen jäykkä kuin mikäkin rautakanki. Henki salpaa, tärisyttää. Olen punaisempi kuin paloauto tai kaikista punaisin tomaatti.

Pelon kanssa täytynee vain oppia elämään. Sen kanssa täytyy tulla toimeen, tehdä siitä itselle paras ystävä. Se kertoo mitä täytyy tehdä. Tuskasta huolimatta. Tai juuri sen takia. Mitä enemmän teen pelottavia asioita, sitä helpommaksi se lopulta muuttuu. Tuskakin helpottaa kai joskus.

Ei kai siis muuta kuin laittelemaan miehille viestiä! Tutustumaan uusiin ihmisiin ja saada kenties uusia ystäviä! Oppia keskustelemaan! Ehkä jopa avautumaan heille itsestään! Tai entäpä jos osaisinkin olla rennosti oma itseni heidän seurassaan! Olisiko aika hienoa? Kyllä! Kaikkia ei voi tietysti miellyttää. Mutta josko saisin jonkun pitämään itsestäin. Jonkun, kenen kanssa viettää loppuelämää. Sekin jo riittäisi vallan mainiosti!