Tarina kiharasta otsatukasta

Olen kaivannut elämääni jotakin uutta. Muutoksia. Halunnut toivomieni asioiden tapahtuvan jo. Ollut kärsimätön hetkittäin.

Joskus tuntuu, että muutoksia kyllä tapahtuu. Sellaisia muutoksia, joiden ei olisi halunnut tapahtuvan.

Muutoksia on tapahtunut ympärillä. Ja se on hetkittäin vaan korostanut tunnetta, että ei tiedä mitä valita, ja miten saada aikaan kaipaamaani.

Tammikuussa päätin, että teen jotakin pientä. Olin jo vuosia haikaillut kiharasta otsatukasta. Moni oli sanonut, että ei kannata leikata, ja vaikka tunsin sen sopivan hiuksiini, aloin jahkailla.

Tajusin, että olin alkanut jahkailla monissa asioissa. Jossitella. (Mikä on mielestäni tiettyyn pisteeseen saakka todella hyvä.)

Eräänä lauantai-iltapäivänä vaan päätin, että nyt. Nyt leikkaan sen kiharan otsatukan, meni pieleen tai ei. Ja otin kynsisakset käteeni peilin edessä. (Tässä on varmaan hyvä todeta, että älä kokeile tätä kotona, ellet koe oloasi erityisen rohkeaksi, heh!)

Ja leikkasin sen. Ja seuraavana päivänä vielä lyhensin sitä entisestään.

Enkä todellakaan katunut. Olin tiennyt sen mielessäni koko ajan. Tämä on mun tyyli.

Sain muutoksesta käsittämättömän paljon energiaa. Kun se olisi lataus, päivitys, tärkeä muistutus. Aloita jostakin. Tee yksi valinta. Ja taikaa alkaa tapahtua.