Yhteiskuntamme sekaan ei sovi pienet pojanviikarit, ainakaan ennen kuin he tekevät jossain lajissa maalin korkeimmalla mahdollisella sarjatasolla. Tai siis arkemme keskelle ei sovi lapset, jotka aiheuttavat muutakin kuin hymyjä, lässytystä ja muuta mitä pienet lapset meissä mielikuvana herättävät. Onhan se ymmärrettävää, että täydessä bussissa on vittumaista kuunnella lapsen ääniä tai kauppakeskuksessa joutua pysähtymään hetkeksi jos pieni lapsi meinaa juosta päin. Mutta on myös vittumaista tehdä lapselle ihmeellisellä aikuisten kesken käydyllä mussutuksella selväksi, että vain hiljaa ja nätisti istuvat, itsekseen leikkivät lapset ovat oikeanlaisia lapsia. Sellaista kuvaa nimittäin pojalleni luodaan kun metri hänen yläpuolellaan voivotellaan, että ”onpa siinä rasavilli poika”. Ja tämä on ihan oikeasti sanottu poikani kuullen kaupassa. Myös tarhassa joskus hakiessani poikaa hänen kuullen on saatettu sanoa paheksuvaan sävyyn, että hän on kyllä melkoinen tapaus kun kiipeilee joka paikkaan. Minun mielestäni on hienoa, että hän kiipeilee. Sen ominaisuuden ansiosta hän myös tarvitsee äärimmäisen vähän apua, koska on saanut itseluottamusta ja rohkeutta tehdä asioita ilman, että joku kokoajan vahtii ja kieltää vieressä.

Poikani on luonteeltaan todella vilkas. Kaikki se ”pojat on poikia” ja muu kevyen hauska yleistys ei sovi häneen, vaan hän ihan oikeasti on todella vilkas lapsi. Hän ei tarkoita pahaa juuri koskaan. Hän on kiltti, mutta kun hän innostuu, saattaa hän olla melko fyysinen. Hän myös innostuu nollasta sataan alle sekunnissa ja on motorisesti taitava. Ja tästä kaikesta hän saa osakseen paljon enemmän negatiivista huomiota kun kehuja, kaikkialla paitsi kotona. Usein myös hauskoiksi tarkoitetut heitot hänen vilkkaudestaan sisältää sen ajatuksen, että poikani on vaikea pidätellä itseään ja että hän on -noh, todella vilkas.

Tunnen selkäpiissäni silmienpyörittelyjä, kun kehun poikaani julkisesti. Kehun häntä aika paljon. Kehun tietenkin myös tyttöäni, mutta hän saa vielä positiivista huomiota ympärillä olevilta ihmisiltä, koska on vielä (pari päivää!!) vauva ja ilmeisesti koska on tyttö. Olen tyttärestäni ylpeä, hänessä on jotain niin uskomatonta päättäväisyyttä ja vähätvälittämistä että vaikka tasapuolisesti tietenkin, tietenkin, pyrin heille huomiotani antamaan, niin koen, että poikani kaipaa vielä enemmän rohkaisua ja hyväksyvää katsettani, koska ei saa sitä ainakaan säännöllisesti muilta aikuisilta. Tilanteet joissa silmienpyörittelijät kummittelevat meitä ovat siis sellaisia joissa kehun poikaani, kun hän tekee jotain mitä ei ehkä kaikki lapset saa tehdä. Kiivetä korkealle tikkaita pitkin, hyppiä uimahallissa mahaplätsejä (varoen TIETENKIN muita lapsia) jne. Minusta on ihan uskomatonta, että hän osaa sellaista. Tottakai kehun häntä, vaikka tietenkin siinä voisi sattua jotain. Mutta kehun myös estoitta miestäni kun hän tekee trampoliinilla voltin, vaikka siinä jos jossain voisi sattua kun vanhan luut kolisevat ohi trampoliinin. 

Poikani ottaa muut lapset huomioon aivan mielettömän hyvin ja varmaan pikkusiskonsa takia osaa myös ottaa toisen lapsen koon huomioon leikkiessään heidän kanssaan. Hän ei riehaannu toisten lasten seurassa yhtä helposti kuin juurikin niissä rauhallista käyttäytymistä (näennäisesti) vaativissa tilanteissa. Usein torut tulevatkin tilanteissa missä ei ole muita lapsia leikkimässä. Sellaisissa tilanteissa joissa pitäisi keskittyä, olla rauhallinen, kävellä ja olla hiljaa. Hän ei kävele, vaan juoksee. Hän ei kaupassa sano ”minä otan kärryihin leipäpussin”, vaan juoksee pikkuisten ostoskärryjensä kanssa ja keräilee kärryihin milloin mitäkin ilakoiden ja innostuen. Minusta on täysin suotavaa, että jos poikani näissä puuskissaan ns. innostuu liikaa, hänelle sanotaan (kuka tahansa saa ojentaa poikaani) napakasti ettei kärryjen kanssa juosta tai muuta vastaavaa. (Itse tietenkin huutelen hänelle että hidasta ja kävele, ohjeistan häntä ihan niinkuin muissakin tilanteissa missä opetellaan elämään sovussa ja rauhassa muiden ihmisten kanssa.) Mutta sen sijaan, että joku pysäyttäisi poikani hurjastelun ja sanoisi tälle, että nyt vähän rauhallisemmin, hänestä puhutaan kuin hän ei olisi paikalla ollenkaan ja sitten minuun luodaan vihaisia katseita. 

Pojalleni ei ole myöskään käynyt mitään järin ikävää vilkkautensa takia. Toissapäivänä hän kyllä tippui kirjahyllyn päältä, mutta seuraavana päivänä kun kysyin häneltä sattuuko johonkin hän näytti parin päivän takaista haavaansa kädessään. Hän on kaatunut tuolilla, hypännyt ja mennyt mukkelismakkelis ja pyörinyt milloin mitenkin päin tilanteissa joissa sallin hänen kokeilla rajojaan. Mutta vaarallisia tilanteita ei ole onneksi meidän kohdalle sattunut. Hän osaa jopa kävellä tien reunaa pitkin, pysähtyä katsomaan suojatien edessä tuleeko autoja ja pyöräillä (!) niin, että alamäessä ei mennä ihan tuhatta ja sataa (vaikka usein kyllä mennään). Hän ei aiheuta vaarallisia tilanteita myöskään muille. Silti hänen käytöksensä saa monet aikuiset kiukkuiseksi tai piikitteleviksi. Ja hän on siis kaksivuotias, joka on käsittääkseni aika vilkas ikä noin ylipäätään.

Saattaa kuulostaa siltä, että meillä on se kuuluisa vapaa kasvatus, mutta ei meillä ole. Lapsillani on rajat ja ne ovat tiukat. Minulle ei kuitenkaan tulisi mieleenkään yirttää muokata kummastakaan lapsestani yhteiskunnallisesti ihastuttavaa lasta, jos hänen luonteensa on ihanteiden vastainen. He saavat kyllä opetella koko elämänsä yhteiskuntakelpoiseksi kasvamista ja kyllähän me sitä kotonakin harjoitellaan yhteisten ruokailujen ja muiden arkiaskareiden muodossa, mutta vilkas hän saa olla silti. Nyt ja aina ja kaikkialla ja mieluiten ilman näsäviisaita kommentteja hänen olemuksestaan tai kasvatuksestaan.