Miksi pitäisi ekoilla?

Olen joskus kuullut huhuja tyypistä, joka totesi feissarille, että ”oon huomannut että mitä isompi hiilijalanjälki mulla on sitä onnellisempi olen.”

Ja itse oisin sitä mieltä, että meidän kaikkien pitäisi tuottaa vähemmän jätettä, lajitella tarkemmin, liikkua enemmän polkupyörällä ja julkisilla ja syödä vähemmän lihaa, näin muutamia mainitakseni. Toisin sanoen meidän pitäisi elää ekologisemmin, vahingoittaa ympäristöämme mahdollisimman vähän.

Mutta miksi pitäisi piitata? Jos ei tunnu siltä? Ja jos isompi hiilijalanjälki tuottaa suuremman onnellisuuden? Jos haluaa ostaa jugurtin pikkuisissa muovipurkeissa vaikka hyvin vois ostaa sen kierrätettävässä pahvipakkauksessa? Jos tekee mieli ostaa kaksikymmentä huulipunaa, joista yhdeksäntoista menee vanhentuneena roskikseen, ennen kuin ne saa käytettyä loppuun? Jos on vaan pakko päästä rantalomalle kahdesti vuodessa? Jos autolla ajaen työmatkaan kuluu kymmenen minuuttia vähemmän kuin bussilla?

Eko-tuotteita myydään tyypeille, jotka jostain syystä haluavat ostaa niitä. Siis ikään kuin yhdelle erilliselle ihmisryhmälle, joka haluaa kantaa vastuunsa siitä, millaista jälkeä tekee maailmassa.

Ja oikeasti meidän kaikkien pitäisi ostaa niitä eko-juttuja. Meidän kaikkien pitäisi ottaa selvää ja välittää ja piitata ja maksaa vähän enemmän siitä, mikä mikä on ympäristöystävällisempää (tai vaikka eettisemmin tuotettu).

Ja miksi, no siksi että se mitä minä teen, vaikuttaa myös muihin.

Jos rakennan suuremmalla hiilijalanjäljelläni itselleni suurempaa onnellisuutta, se ei ole vain minun asiani. Se on monen muunkin asia, ja vaikuttaa moneen muuhunkin kuin minuun.

On jotenkin aika hankala kaupata kenellekään sellaista ajatusta, että minä ja sinä olemme vastuussa myös muista asioista kuin siitä, mitä on oman nenän alla. Ja silti juuri siitä tässä on kyse.

 

 

Onhan sekin totta, että vaikkapa minun osuuteni maailman ympäristöongelmissa on ihan hirvittävän pieni. Jos katsotaan koko planeetan mittakaavalla, yhden ihmisen toiminta näyttää naurettavan pieneltä osuudelta kokonaisuudessa. Mutta silti se on just se minun kokoiseni osa, ja minun vastuullani on ensisijaisesti juuri se, miten hoidan oman pikkuriikkisen osuuteni.

Ja yhden ihmisen kannalta yhden ihmisen osa on todella iso. Ja sen voi hoitaa hyvin tai huonosti tai jotain siltä väliltä.

Omaa vastuuta on ehkä hankala hahmottaa myös sen takia, että vaikutukset jakautuvat niin monen tyypin elämään. Vaikka ei puhuttaisi muista kuin ihmisistä, minun elämäni ympäristövaikutukset vaikuttavat paitsi ystäviin ja naapureihin myös kaikkiin maailmassa tällä hetkellä oleviin ihmisiin ja myös kaikkiin mahdollisesti tuleviin. Kaikkien kohdalla minun tekojeni vaikutus on hirvittävän pieni mutta silti todellinen.

 

 

Ympäristöongelmien ratkaisemista vaivaa sellainen juttu kuin vapaamatkustajuuden ongelma – siis se, että jos yhdeksänkymmentäyhdeksän tyyppiä sadasta eläisi fiksusti ja ekologisesti, se yksi sadasta voisi kasvattaa hiilijalanjälkeään aika huoletta eikä se juuri vaikuttaisi kokonaisuudessa. Ja toisaalta jos yhdeksänkymmentäyhdeksän tyyppiä kasvattelee hiilijalanjälkeään ihan fiiliksissä kaikesta kivasta ja epäekologisesta, yksi sadasta ei mahda juuri mitään.

Tällä tavalla ajateltuna kenenkään yksittäisen ihmisen ei kannata yrittää tehdä mitään hyvää, koska vaikutus on pieni ja vaiva on suuri.

Mutta tällä tavalla ajateltuna emme myöskään pysty ikinä ratkaisemaan laajoja ympäristöongelmia. Ja jos emme pysty ratkaisemaan niitä, meille käy huonosti. Vaikka niin kuin Helsingin Sanomat uutisoi hiljattain dramaattisella otsikolla ilmastonmuutoksen arvioiduista vaikutuksista: Sotia syttyy, valtiot romahtavat ja järvet katoavat.

Kyse on siis ihan tajuttoman isoista jutuista.

Ei ole kyse edes Suomen kesäsäistä ja maanviljelijöiden tuloista, vaan puhtaasta vedestä, ruuasta, ihmishengistä, sellaisesta.

Siksi pitää piitata.

 

Jos on esimerkiksi sitä mieltä, että ilmastonmuutos on huono juttu, sen mielipiteen pitää näkyä omassa elämässä ja omassa toiminnassa.

Ja voi toki olla, että jos yritän elää mahdollisimman ekologisesti, minun henkilökohtaisesti siitä saamani hyöty on pienempi kuin se vaiva ja epämukavuus, jota ehkä joudun näkemään, kun lajittelen jätteitäni tai luovun lentokoneajelusta kaukaiseen lomakohteeseen tai kuljen polkupyörällä pakkasella. Mutta silti pitäisi yrittää.

Kun jostain kummasta kohtalon oikusta olen sattunut syntymään rikkaaseen pohjoiseen, aika vakaaseen yhteiskuntaan, ja esimerkiksi ruoka merkitsee minulle lähintä valintaa eri vaihtoehdoista opiskelijaruokalassa tai kysymystä siitä onko päivittäinen juustonpuputus ehkä vähän liian kallista, ja vettä tulee hanasta loputtomasti, olen just sellainen tyyppi, jonka pitäisi omassa elämässään tehdä niitä valintoja. Ihan jo sen takia että muillakin voisi olla ruokaa ja vettä.

Ilmastonmuutoksestakin kärsivät ensin maailman köyhimmät, ja heillä on myös vähiten mahdollisuuksia torjua sitä tai sopeutua siihen.

Siksi jonkun muunkin pitää välittää.

Ja siksi ympäristöystävällisempi valinta ei ole luksusta jota hassut hipit harrastuksenaan valitsevat, vaan se on jokaikisen vastuu ihan jokaisen valinnan kohdalla. Sori. Niin se on.

Usein tulee valittua huonosti, mutta sitten seuraavalla kerralla voi ottaa itseään niskasta kiinni ja valita paremmin.