Enemmän rakkautta, vähemmän vihaa

Tuntuu että ainoa mistä voisi nyt kirjoittaa, on monikulttuurisuus. Tai rasismi.

Kummastakaan en tiedä juuri mitään, pikkupaikkakunnalla kasvanut tyttö, esi-isät ja -äidit Viitasaarelta ja Konnevedeltä.

Silti suutuin todella paljon tuosta muutaman päivän takaisesta facebook-päänavailusta.

Jotenkin tämä tuntuu niin uskomattomalta: onko ihan tosissaan voinut päästä unohtumaan, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita? Ja että kaikilla on ihan yhtä suuri oikeus olla täällä, olla olemassa?

Ja miten ihmeessä voi tulla jonkun päähän, että haluaa käyttää sotaretoriikkaa puhuttaessa ilmiöstä, joka on niin monen ihmisen arkipäivää ja identiteettiä ja ei todellakaan mikään valintakysymys, sillä kuinka moni meistä on päättänyt, mihin perheeseen tai mihin maahan syntyy? Ja mitä ihmettä on se mystinen kantasuomalaisuus, 1800-luvulla nationalismin tueksi keksitty aate, onko se sitä että jouluna syö kinkkua ja käy luterilaisessa kirkossa ihan vaan tavan vuoksi? Sekö on sitä ainoaa oikeaa ja arvokasta?

Eikö voisi mieluummin pohtia, miten maahanmuuttajien kotouttaminen onnistuisi aiempaa paremmin? Eikö voisi puhua siitä, miten maailmasta saataisiin rakennettua sellainen paikka, jossa ihmisten ei olisi pakko lähteä kauas kodistaan pakoon sotaa tai nälkää? Ja eikö sitä voi ymmärtää, että usein ei ole kyse joulukinkusta ja joulukirkosta vaan ruuasta, vedestä ja henkiinjäämisestä, ja että jokaikinen pakolainenkin on ihminen, jolla on ihan yhtä suuri oikeus elämään ja selviytymiseen kuin minulla? Ja että me suomalaiset olemme tällä hetkellä maailmassa kyllä vetäneet melkeinpä sen pisimmän tikun, eikä syy ole erityisesti oma ahkeruutemme tai erinomaisuutemme, ja että kun hyödymme vuorovaikutussuhteista jotka aiheuttavat meille rikkautta ja toisille kurjuutta, meillä on ihan oikea velvollisuus ja vastuu yrittää auttaa niitä, joille ei ole käynyt ihan yhtä hyvä tuuri näissä arpajaisissa?

Toivoisin maailmaan vähemmän vihaa ja enemmän rakkautta, ja vähemmän epäluuloa ja enemmän halua ymmärtää.