Tätä en osaa edes otsikoida
Mitä on empatia, no ehkä sitä että pystyy vähän niin kuin asettumaan toisen ihmisen nahkoihin, kuvittelemaan miltä toisesta tuntuu.
Useimmilla meistä on ihmeellinen inhimillinen kyky empatiaan. Kun kohtaamme itkevän ihmisen, pystymme jollain tavalla kokemaan osan hänen suruaan tai huoltaan, vaikka meillä itsellämme olisikin kaikki ihan hyvin.
Empatia saattaa olla myös moraalin perusta. Moraalimme olisi aika tyhjää, jos toistaisimme vain opittua lausetta älä tee mitään sellaista, mikä vahingoittaa toista ihmistä ilman, että oikeasti pystyisimme kokemaan myötätuntoa toisiamme kohtaan. Empatiakykyä pitää kunnioittaa ja vaalia.
Oikeastihan minä ainakaan en pysty kuvittelemaan miltä tuntuu pakolaisesta, joka matkustaa hengenvaarallisella lautalla meren yli Eurooppaan vaikkapa maasta, jossa sisällissota on jatkunut jo vuosia. En kertakaikkiaan pysty. Mielikuvitukseni ei riitä kuvittelemaan, miten suuri hätä ja kärsimys sellaisessa tilanteessa voi olla. Mutta empatiaa pitää silti olla, myötätuntoa pitää olla, ihminen pitää nähdä ihmisenä eikä numerona, omasta uima-altaasta ja kirjastosta ja ilmaisesta terveydenhuollosta ei saa pitää kaksin käsin sihisten ja sähisten kiinni kun on kyse toisten ihmisten elämästä.
Lapsena (ja toki edelleen) kauhistelin, että miten on mahdollista että on sisällissotia, miten ihmeessä on mahdollista että saman maan ihmiset tappavat toisiaan. Mutta ehkä kyse ei ole niin hirveästi eri asiasta kuin se mitä nyt pahimmillaan tapahtuu suomalaisten nettilehtien keskustelupalstoilla: jostain kumman syystä emme osaa nähdä ihmistä ihmisenä vaan teemme hänestä pahvikuvan ja esineen, syytämme elintasosurffariksi tai rintamakarkulaiseksi – vaikka olemme lopulta niin hirveän samanlaisia kaikki, kaikki haluamme elää ja suojella rakkaitamme.
On Suomestakin lähdetty ihan elintasosurffaamaan, on lähdetty laivalla Amerikkaan kun perhetilasta ei ole riittänyt siivua nuoremmalle veljelle, ja on lähdetty työn perässä Ruotsiin vielä joitain vuosikymmeniä sitten. Ja nytkin lähdetään ulkomaille. Ja saamme lähteä lomamatkalle auringon perässä, mutta meille ei saa tulla vaikka koko perhe olisi hengenvaarassa.
Ehkäpä arvaattekin, että olen nyt tässä kivana sunnuntaiaamuna lukenut netistä juttuja, tosin onneksi juttuja sen puolesta, että muistaisimme muidenkin kuin oman parhaan kaverin olevan oikeita ihmisiä. Olen lukenut esimerkiksi Ylen jutun Lähi-Idästä katsoen Suomen pakolaiskeskustelu näyttää sydämettömältä (no näyttäähän se Joensuustakin katsoen), Hesarin jutun Pilkkaisitko Estonian uhrien omaisia tai Karjalan evakkoja? Suomalainen nettipuhe sairastui ihmisarvon kieltämiseen, Kehitys-lehden jutun Ei mikään mukava infografiikka ja pari blogijuttuakin ihan täältä Lilystä, nimittäin Laura Tähkävuoren Paossa vasten tahtoaan ja Kristaliinan Mille itkin tänään?
Ja minähän olen ihminen, joka tykkää istua omalla sohvalla ja katsoa tv-sarjoja, eikä oikein uskalla edes maistaa uusia ruokia saati puhua uusille ihmisille. En voi sanoa tuntevani juuri muuta kulttuuria kuin omani, joka tosin ei ole mikään mystinen suomalainen valtakulttuuri vaan just se kummallinen yhdistelmä asioita ja arvoja, joista elämäni rakentuu. Mutta toivon, että sillä olisi edes jotain pienenpienenpientä merkitystä, kun kotisohvalta aamutakissa kirjoittaa blogiin jutun jota ei osaa edes otsikoida, yrittää sanoa muutaman sanan siitä että kaikki ihmiset ovat arvokkaita, kaikkia kohtaan pitää riittää myötätuntoa ja kaikkia pitää yrittää auttaa. Ja yritän uskaltaa jutella uusille ihmisille, mutta uusien ruokien maistamisesta en kyllä lupaa mitään.
Ja ymmärrän kyllä, etteivät kaikki maailman hätää kärsivät ihmiset ehkä voi tulla Suomeen (toisaalta, aika paljosta meillä olisi varaa luopua auttaaksemme heitä), mutta sen sijaan että istumme pepullamme omalla sohvalla ja varjelemme omaa elintasoamme, voisimme yrittää a) tehdä maailmasta sellaista paikkaa, jossa ihmisten olisi turvallista olla ja elää ja rakastaa ja b) auttaa niitä ihmisiä, jotka just nyt tarvitsevat apuamme.