Miksi leijonaa ei saa tappaa mutta kukonpojan saa?

Olin lähes missannut erään merkittävän eläinuutisen.

Cecil, Zimbabwen tunnetuin leijona, on ammuttu. Cecilin tappoi ilmeisesti yhdysvaltalainen hammaslääkäri Walter Palmer.

Nyt Palmerilla itsellään menee hieman huonosti: ”miltei 900 000 on liittynyt nettijoukkoon, joka haluaa yleisesti ilmaista raivoaan Palmerin teosta” (lähde), ja tämä toki tappouhkausten ja Zimbabwen ja Yhdysvaltain valtioiden yhteydenottojen lisäksi. Ylen uutisen otsikossakin käytetään sanaa somelynkkaus.

Cecilillä on myös oma, varsin vaikuttava Wikipedia-sivu.

Esimerkiksi täällä ehdittiin jo kysyä, minkä takia tunnemme tällaista sympatiaa tapettua leijonaa kohtaan, mutta silti annamme 2 000 siirtolaisen hukkua Välimerellä. Tänä vuonna. Ja nyt on elokuu. Kysymys on oikein hyvä.
 

 

Aioin jo viime viikolla linkittää tänne Hesarin pääkirjoituksen Vuosittain miljoona kukonpoikaa tapetaan tarpeettomasti jo untuvikkoina. Silloin pinnalla olivat kuitenkin vähän muut puheenaiheet.

Tänään kuitenkin luin töissä ruokatauolla paikallislehden kolumnin, tai ehkä enemmänkin sellaisen uutisen kyljessä olevan mielipidetekstin, jossa todettiin ohimennen kutakuinkin että kyllähän lihantuotanto on välttämätöntä ja siis ihan jees, mutta kai sen hölmökin ymmärtää että on väärin metsästää eläin ihan vaan oman huvin takia.

Ja nyt illalla mietin näitä kukonpoikia.

Juttuhan on niin, että kanat munivat, eivät kukot. Kun uusia munivia kanoja tarvitaan, syntyy kuitenkin yhtä paljon kukko- kuin kanatipujakin. Ja koska kukonpojista ei ole mitään hyötyä, ne tapetaan. Ei niitä kukaan edes syö, koska broileri on ihan eri juttu.

Luulin tätä ensin salatiedoksi, kananmunatuotannon pimittämäksi hirvittäväksi totuudeksi, joka on lähinnä valikoitujen vegaanien tiedossa ja jota ei päästetä leviämään julkisuuteen, koska eihän kananmunia sitten kukaan enää söisi. Mutta sitten pikainen googlettelu vei Wikipediaan, jossa kana-sivulla todetaan näin: munantuottajiksi tarkoitetuista kananpoikasista lajitellaan ja hävitetään kukot yhden päivän ikäisinä.

Lukumääriäkin löytyy aika helposti: Ylen onnellisista kukoista kertova uutinen vuodelta 2013 mainitsee ohimennen, että Euroopassa kaasutetaan hengiltä joka vuosi yli 300 miljoonaa vastakuoriutunutta kukonpoikaa. Eli aika monta.

Ja kun yhdysvaltalainen lääkäri saa tappouhkauksia leijonan ampumisen takia, vähän nousee mieleen, milloin me paheksujat ja lynkkaajat viimeksi itse söimme kananmunaa. Tai pihviä. Tai vaikka käytimme eläinkokeilla testattua pesuainetta.

 

 

Olen yrittänyt olla ostamatta kananmunia. Viimeksi mokasin toukokuussa, hirvittävän paineen alla eli synttäritäytekakun tähden. Ihan vakavasti sanottuna olen kuitenkin ihan tosissaan sitä mieltä, että kyllä kukonpojan hengelläkin on oltava joku arvo. On väärin antaa eläinten syntyä suoraan tapettavaksi. Se on niiden täydellistä esineellistämistä eikä sitä voi hyväksyä.

Mutta miksi inhimillistämme Cecilin ja esineellistämme Välimeren pakolaiset ja kukonpojat?

Ja onko tämä nyt vähän sama juttu kuin että saako vastustaa turkistarhausta, jos syö lihaa?

Toki uhanalaisten eläinten salametsästys on iso ja vakava ongelma, ja jos Cecil-leijona nyt antaa sille vähäksi aikaa kasvot ja sympaattisesti tuijottavat silmät, toivottavasti mediahuomio näkyy myös salametsästyksen vähenemisenä. Ja kuitenkin tekee mieli kysyä, onko nyt vähän tekopyhää loukkaantua hirvittävästi leijonan murhasta jos kukonpojan tai laboratoriohiiren tappo ei tunnu missään. Ja onhan se, tavallaan. Kun puhutaan jonkun yksittäisen, yleensä söpön ja karismaattisen ja nimetyn eläimen hyvinvoinnista tai oikeuksista tai mistä vaan, olisi hyvä muistaa hirveät määrät nimettömiä eläimiä, joiden hyvin- tai huonostikohtelun joka päivä hyväksymme ja valtuutamme esimerkiksi omilla valinnoillamme lähikaupassa.

Ja silti turkistarhausta saa lihansyöjäkin vastustaa.

Ja olihan Cecil varmasti tosi hieno leijona.

 

 

Kuvat: Pixabay
Kuvien eläimet liittyvät tapaukseen, tavallaan.