Kävimme viime viikonloppuna Kolilla. Menimme bussilla mahdollisimman lähelle ja pyöräilimme loput. Menomatkalla pyöräilyä tuli 30 km, paluumatkalla 25 km. Menomatkalla hyppäsimme bussista arviointivirheen takia jo Enossa, takaisin kyytiin lähdimme Uimaharjusta. Jos olisimme olleet menossa ihan sinne Kolin kylään saakka, kätevämpää olisi ollut matkata eri bussilla Kolinportin huoltoaseman pihaan.

Syitä julkisilla kulkemiseen ja pyöräilyyn oli tietysti monta. Yleensä olemme kulkeneet Kolille läheisiltä lainatulla autolla, mutta onhan se nyt kätevää (ja tulee halvemmaksi) jos ei tarvitse mökkireissun takia lähteä hakemaan autoa naapurimaakunnasta. Lisäksi tietysti yksityisautoilu on melkoinen hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja ja sitä kautta ilmastonmuutoksen pahentaja. Oma henkilökohtainen intressini tässä oli kyllä tehdä viikonlopun mökkiressusta vähän ekologisempi, tosin moottoriveneellä puksuttaminen järvellä (kyllä mää välillä urheasti soudinkin) ja mökin lämmittäminen sähköllä ihan vaan yhtä viikonloppua varten eivät tietenkään ole nekään mitään ekologisia valintoja.

Mutta pyöräily oli myös ihan mahtavaa. Se 25 tai 30 kilometriä oli just sopiva matka niin että tuntui liikunnalta, mutta ei kuitenkaan sellainen, että olisi alkanut turhauttaa. Varsinkin paluumatkalla aurinko paistoi ja ihmettelin pää pyörällä maisemia, jotka ovat autossa istuessa vilistäneet ikkunan ohi ihan liian nopeasti. Mietin että miten ihmeessä elämä on järjestänyt minut tällaiseen tilanteeseen, että näissä maisemissa pyöräily on ihan vaan tunnin bussimatkan takana. Ja saatoin myös kadehtia ihmisiä, jotka asuivat niiden järvien rannoilla ja vaarojen kupeissa.

Luin jokin aika sitten Suomen Kuvalehden nettisivuilta jutun, jossa puhuttiin ihmisten luontokuvasta. Jutussa hämmästeltiin esimerkiksi sitä, että yritämme pelastaa linnunpoikasta ja että ajamme autolla metsään ihastelemaan luontoa, jota se yksityisautoilumme tuhoaa. Lukiessa tuntui siltä että niinpä niin, näinhän minä just teen. Ja olen tehnyt lukemisen jälkeenkin. Enkä varsinaisesti halua sanoa, että kannattaisi jättää menemättä metsään jos ainoa järkevältä tuntuva kulkuväline on henkilöauto, mutta… olisi ihan mahtavaa, jos jotenkin se omien arkipäivän tekojen ja maailman isojen ympäristöongelmien välinen yhteys tuntuisi kirkkaammalta. Vaikka se oma osuus on hirveän pieni, se on silti todellinen. Ei voi lentää lentokoneella ilman, että tulee buustanneeksi ilmastonmuutosta. Niin se vaan on.

Ja voisin myös sanoa, että ihan mahtavaa on, kun sitten kuitenkin pääsee kansallispuistoon julkisilla ja polkupyörällä, jopa Pohjois-Karjalassa, jopa tällainen liikunnan höyhensarjalainen, jonka pyörässäkin vain osa vaihteista toimii. Ja siis kyllähän niissä ylämäissä väsytti, mutta… oli myös hauskin reissu pitkään aikaan.

Paluu takaisin normaaliin elämään ei ole sujunut ihan yhtä ruusuisesti kuin maanantaiaamun Koli-Uimaharju -pyöräily, jolta nämä kuvatkin ovat. Kaipaan järveä ja laituria, kaipaan pimeää metsää jota yöllä tietysti myös pelkään, kaipaan tähtitaivasta, kaipaan sitä huikeaa hiljaisuutta, kaipaan kämäistä kaupungista pyörällä kuskattua ruokaa, kaipaan kiireettömyyttä ja kaipaan luonnon keskellä olemista. Ei tunnu jotenkaan taas niin houkuttelevalta tämä kaupungissa olo, opinnoissa juokseminen ja ihmisten keskellä pörräys. Lähimetsässäkin mietin että onko tuo vieressä oleva tehdas aina pitänyt noin kovaa ääntä.