Kirjoitan tänne maailman ongelmista, pienistä ja isoista, koska just sitä varten halusin ruveta kirjoittamaan blogia. Jotta läheisrukkani eivät joutuisi kuuntelemaan ihan jokaista vaahtoamista.

Silti usein tuskastuttaa oma pikkuruinen myötätuntoni ja hyväntahtoiset paasaukseni. Kirjoitan isoista jutuista ja kuitenkin elän ihan tavallista pientä elämää. Syön sämpylöitä, soitan rumpuja, istun luennoilla ja katson telkkaria.

Välillä tekee siis mieli kirjoittaa ihan muista jutuista. Siitä miten aamulla iskee pieni vaaraton kateus, kun yhdellä bloggaajalla on vaan niin kaunis hymy ja nätti tukka. Siitä miten illalla kahdentoistatunnin päivän jälkeen pyöräilen kotiin mieli kevyenä ja sukellan lähimetsän pimeälle pyörätiepätkälle. Tähtiäkin näkyy. Niin lähellä sekin on, kolmekymmentä metriä kotiovelta, vaikka usein tuntuu että etsimään pitäisi lähteä jostain kaukaa.

Tekee mieli kirjoittaa hämmentävästä onnellisuudesta, joka ei ole kiinni naamasta eikä mietiskelyn määrästä tai omista teoista, vaan lahjaksi saaduista jutuista: terveydestä, ihanista ihmisistä ympärillä, siitä että saa tehdä asioita, jotka todella kiinnostavat.

Ja kotona tähtien ihmettely ja pimeän lähimetsikön hiljaisuus vaihtuvat aika nopeasti väsymykseen ja harhaileviin silmiin. Selaan Hesarin etusivua ja muistan taas, miksi haluan kirjoittaa ilmastonmuutoksesta ja globalisaatiosta ja ihmisoikeuksista. Ja pitää mennä nukkumaan, koska aamulla on taas oltava kahdeksalta menossa.