Haluaisin kertoa miten maailmantuskasta selviää.

Tai siis, määrittelen maailmantuskan nyt surullisuudeksi/peloksi/ahdistukseksi maailman tilasta, vääryyksistä ja huolestuttavalta näyttävästä tulevaisuudesta. Ja oma vastaukseni kysymykseeni on, että maailmantuskasta selviää yrittämällä tehdä jotain asioiden muuttamiseksi.

Tietenkään se ei ole niin yksinkertaista. Tietenkin yhden ihmisen ahkera kierrätys tuntuu jotenkin mitättömältä, kun saa kuulla, että kaverin kämpän roskakatoksessa on ihan normijuttu löytää sekajätepusseja biojäteastiasta. Tietenkin omat parinkympin lahjoitukset ovat aika mitätön raha korjaamaan maailman vääryyksiä. Tietysti omat teot ylipäänsä ovat aika pieni juttu, kun ihmisiä on olemassa niin hirveän paljon.

Ja aina on syytä musertua siitä, miten huonosti asiat maailmassa ovat. Se on ihan perusteltua, se on ihan loogista. Maailmassa on niin paljon surua ja murhetta ja niin paljon parannettavaa, että kukaan ei voi oikein sanoa että älä sure.

Jostain syystä olen itse kuitenkin todella onnellinen. Joskus olen toki myös huolestunut ihan varpaankärkiäni myöten, joskus todella surullinen, usein tuntuu että mitäs järkeä tässä kaikessa on kun ongelmat ovat niin suuria ja itse olen niin pieni. Mutta pääasiassa olen onnellinen. Se ei luultavasti johdu ympäristöongelmien pohtimisesta eikä globalisaation ongelmien miettimisestä, mutta niiden juttujen ajattelemisestakin olen välillä jotenkin… no, innoissani, absurdia mutta totta.

Ja kun puhun maailmantuskasta, tuntuu siltä, että pitäisi jotenkin puolustella sitä, miten voin olla ahdistumatta näiden juttujen alle. Ehkä, ja varmasti, en ole sukeltanut tarpeeksi syvälle. Silti uskon myös, että tärkeintä on se vaikutus jonka teemme omaan lähipiiriimme ja ulos maailmaan. On ihan ok olla onnellinen vaikka maailmassa on murheita, vähän niin kuin on ihan ok nauttia elämästä vaikka joskus kuolema koittaa. Mutta muuta maailmaa kohtaan pitäisi olla myötätuntoa, ja pitäisi yrittää tehdä enemmän hyvää kuin huonoa jokaisessa asiassa.

Ratkaisuni maailmantuskaan siis on, edelleen: tee jotain. Lahjoita avustusjärjestölle. Syö ekologisemmin. Matkusta junalla henkilöauton ja lentokoneen sijasta. Pyöräile kouluun. Mene vapaaehtoistoimintaan. Kerro että haluat elää tasa-arvoisessa maailmassa. Osta eettisesti tuotettuja tavaroita, ruokaa ja palveluja. Osta vähemmän uutena ja enemmän käytettynä. Vähennä kuluttamista. Juttele yksinäiselle tyypille.

Ja hyvällä tuurilla voit myös huomata, miten todella hyvin omat asiasi ovat. Noin niin kuin yleisesti ottaen. Tai jos eivät kuitenkaan ole, ehkä muiden ihmisten murheiden ajatteleminen voi viedä ajatuksia omista murheista.

Luen parhaillaan, tosin hitaasti, Naomi Kleinin ihan mahtavaa kirjaa This Changes Everything: Capitalism vs. the Climate, jota en suinkaan aio kehua vielä, koska olen vasta sivulla viisikymmentäjotain. Sen verran kuitenkin mainitsen, että Kleinilla on ihan mahtavassa kirjassaan johdantokappaleen loppupuolella varsin käytännöllinen lähestymistapa pelkoon. Kirjassa kyse on ilmastonmuutoksen uhkaan liittyvästä pelosta, mutta näppärästi aion nyt laajentaa sen koskemaan koko maailmantuskaa kaikkine variaatioineen.

Klein antaa napakat ohjeet siihen, mitä tehdä pelolle: se pitää hyväksyä ja sitä pitää käyttää. Hyväksyminen tarkoittaa sen hyväksymistä, että pelko ei katoa mihinkään, se on nimittäin looginen seuraus siitä, miten asiat maailmassa ovat ja miten itse aiheutamme valtavaa ympäristöuhkaa omalla tavallisella elämällämme. Sen sijaan, että pistäisi kädet silmille ja juoksisi kirkuen karkuun, pelkoa pitää käyttää. Pelko antaa voimaa ja motivaation tehdä muutoksia, joiden avulla maailmastamme ja tulevaisuudestamme tulee parempi.

Ja itse henkilökohtaisesti suosittelen kyllä myös sitä, että toisinaan lähtee lähimmän järven rantaan ja istuu vähän aikaa kivellä. Se ei ehkä auta maailmaa mutta on vaan niin kivaa.