Lueskelin tuossa aamulla Karjalaista. Joka toinen hakija saa paikan -jutussa Tatu Kuukkanen kirjoittaa, kenties haastattelemiensa Suomen musiikkioppilaitosten liiton puheenjohtajan Timo Klemettisen ja Joensuun konservatorion vs. rehtorin Otto Korhosen ohjaamana, että

Yleinen ilmiö on, että pojat ovat kiinnostuneempia bändisoittimista, kun taas tytöt soittavat useammin klassista musiikkia.

Tämähän saattaa olla aivan totta. Asian olisi toki voinut ilmaista sellaisellakin tavalla, joka ei pelkästään vahvista asioiden nykylaitaa vaan tarjoaa sille vaihtoehdon, esimerkiksi:

Vaikka yleinen ilmiö on, että pojat ovat kiinnostuneempia bändisoittimista ja tytöt soittavat useammin klassista musiikkia, monet tytöt soittavat myös bändisoittimia ja monet pojat klassista musiikkia.

Asia kismittää minua tietenkin henkilökohtaisesti. Olen opiskellut pop-jazz-musiikkia yhteensä kuusi vuotta ammattiopinnoissa ja nyttemmin ammattikorkeakoulussa. En kuitenkaan oikein tykkää sanoa uusille ihmisille, mitä opiskelen, tai oikeastaan en tykkää sanoa, mitä soitinta soitan, koska odotan, että kuulija yllättyy.

Toisaalta ymmärrän yllätyksen kyllä ihan hyvin: itsekin vastaavissa tilanteissa yllätyn iloisesti. Tilastollinen todennäköisyys puhuu sen puolesta, että satunnaisesti tapaamasi pop-jazz-musiikkia opiskeleva nainen on laulaja. Kaikki eivät myöskään lainkaan ylläty keskiarvosta poikkeavasta soitinvalinnasta tai ainakaan näytä sitä, ja yllättyjienkin yllättyminen on kokemukseni mukaan positiivista. ”Ai, mä oisin luullut että soitat vaikka viulua” on sinällään hyvin harmiton reaktio, vaikkakin tuntuu minusta vähän kummalliselta, koska en ole ikinä tainnut edes koskea viuluun.

Ehkäpä ongelma on siinä, että aina kun kerron, mitä olen viimeiset kuusi vuotta tehnyt joka ikinen päivä (tämä on törkeää liioittelua, aktiivisina kausinakin olen pitänyt vapaapäivän vähintään parin viikon välein), ja kun toinen osapuoli yllättyy, joudun ikään kuin puolustuskannalle identiteettini kanssa. En jää tappelemaan juttukumppanin kanssa siitä, onko se nyt kummallista vai ei että valitsin juuri tämän soittimen, mutta itseni kanssa joudun vähän tappelemaan. Jokainen ”näytät enemmän laulajalta” ja ”onko nää musakamat joululahja poikaystävälle” ja ”tyttöhän on soittanut ennenkin” muistuttaa että en ihan sovi kuvaan. En näytä pop-jazz-muusikolta – paitsi laulajalta – koska olen nainen.

Harrastusaikoina se positiivinen yllättyminen oli ihan hauskaa. Välillä toki vitutti kun huomio kiinnittyi aina sukupuoleen, mutta mitäpä tuosta. Ammattiopiskelun alussakaan en muista olleeni kovin väsynyt. Mutta nyt jo väsyttää.

Teinpä tässä joutessani myös pienen mutta hyvin tieteellisen kokeen, tarkastelin asiaa nimittäin Googlen kuvahausta. Drummer-sana yllätti iloisesti: jo seitsemännessä kuvassa rumpali oli nainen. Hän kyllä poseerasi istuen sivuttain rumpupenkillä nätisti kapulat sylissä. Jo kymmenenneltä kuvariviltä löytyi kuitenkin nainen, joka ihan soitti rumpuja kuvassa.

Bassist-kuvahaun tuloksena ensimmäinen naispuolinen basisti löytyi yhdenneltätoista riviltä basistikuvia. Ensimmäinen naispuolinen guitarist puolestaan oli kuvarivillä 12, ja hän oli piirroshahmo. Ihan oikea kitaraa soittava nainen puolestaan löytyi kuvahaun riviltä 33, ja hänen kanssaan samassa kuvassa oli Alice Cooper. Skeptisempi voisi ehkä väittää, että tunnetun (mies)laulajan läsnäolo kuvassa on yksi syy siihen, että kuva on kivunnut niin korkealle hakutuloksissa. Mutta ei hätää, siinä rivin 40 paikkeilla on jo muitakin naisia soittamassa kitaraa!

Inhoan syvästi myös sellaisia kysymyksiä kuin ”onko sulla jotain naismuusikoita esikuvina?”, kukaan ei nimittäin uskoakseni kysele soittavilta pojilta ja miehiltä, ihailevatko he jotakuta miesmuusikkoa. Oikeastihan kysymys on ihan järkevä, ja osa ongelmaa, josta myös Googlen kuvahaun tulokset kertovat: esikuvia ei hirveästi ole. Ehkä siksi minun ja muiden ihmisten on vaikea identifioida naista pop-jazz-muusikoksi.

Olen usein ajatellut, että minulle on henkilökohtaisesti ihan sama, haluavatko tytöt soittaa rumpuja vai viulua. Muusikkona haluaisin pysytellä erossa koko sukupuolikysymyksestä. Halusin olla muusikko, en naismuusikko. Väsyttää tulla määritellyksi sukupuolen kautta. Jotta voisi ihan oikeasti olla muusikko, pitäisi tulla nähdyksi soittajana eikä naisena.

Mutta musiikkipedagogina ja aloittelevana yhteiskuntatieteiden opiskelijana minua todellakin kiinnostaa, haluavatko tytöt soittaa rumpuja vai viulua, tai ennen kaikkea: voisiko olla niin, että tyttöjä ja poikia kannustettaisiin ihan yhtä lailla rumpujen ja viulun pariin, tai sähkökitaran ja klarinetin, tai basson ja laulun.

Myös naisista tai tytöistä koostuvien bändien kutsumisen tyttöbändeiksi voisi unohtaa, tai vastaavasti pitäisi ehdottomasti lanseerata käsite poikabändi koskemaan jokaikistä bändiä, joka koostuu pojista tai miehistä, tai jossa on vähintään pari miestä soittamassa (muistan hämärästi lehtijutun, jossa todettiin, että PMMP:tä ei itse asiassa pitäisi kutsua tyttöbändiksi, koska onhan siinä Paulan ja Miran lisäksi myös aika monta soittavaa miestä (ja miksi kaksi aikuista naista ovat muusikkoina tyttöjä, kas siinäpä kysymys)).

Lisäksi epäilen että aika monen muusikon, joka on myös nainen, taustalla on joku fiksu musiikkipedagogi tai äiti tai vaikka luokanopettaja, joka ei ole ajatellut että ”annetaanpa tuolle pojalle nyt tästä sähkökitara ja tytölle laulumikki kun yleinen ilmiö on että…”