Kenen murheita kannat?
Tämä viikonloppu on mennyt kevyesti kotipaikkakunnalla. Olen tanssinut yhdet häät (no jorannut tyylittömästi mutta tunteella Antti Tuiskun tahtiin), viettänyt kokonaisen illan lukioaikaisen tyttöjengin kanssa ja melkein hätkähtänyt sitä, kun yksi piti lähettää bussilla Helsinkiin eikä tosiaan enää asutakaan lähestulkoon naapurissa. Hetken melkein tuntui kuin olisin taas ollut 17, vain vähän parempana eli kahdeksan vuotta viisaampana versiona itsestäni.
Olen istunut samalla laiturilla, jolla olen murehtinut niin monia murheita ja sitten unohtanut ne ja saanut uusia ja unohtanut nekin, ja – viikon urheiluteko – olen pyöräillyt kaksikymmentä kilometriä kyliltä kotiin. Ja ehkä pysähtynyt matkalla nappaamaan pari kännykkäkuvaa.
Juttelin isälle siitä miten kaipaisin kesätöiltäkin mielekkyyttä, ja että ensi kesänä en enää mene töihin jotka kaihertavat omaatuntoa (vaikka kyse olisikin jätteistä ja kierrätyksestä eikä suinkaan lapsityövoimasta tai hämäristä alihankintaketjuista).
Isä sanoi että älä nyt tuollaisia murheita rupea kantamaan.
Ja mietin että miksi en ja kuka sitten, kuka murehtii yhteisiä murheitamme jos emme me, kuka huolehtii ympäristöstämme ja maapallostamme jos emme me.
Tekisi mieli heittää vastalause ihan isosta kirjasta, nimittäin että kantakaa toistenne taakkoja, kantakaa toistenne murheita. Itkekää itkevien kanssa, iloitkaa iloitsevien kanssa, silleen. Yrittäkää elää niin kuin tahtoisitte hyvää kaikille, yrittäkää elää niin että omat teot tekisivät hitusen parempaa eikä huonompaa maailmaa meille kaikille.
Lajitelkaa biojätteet biojätteeseen ja pahvit pahveihin ja metallit metalleihin parhaanne mukaan ja ajatelkaa, että se on ihan perusjuttu, että sillä tavalla huolehditaan siitä mikä meille kaikilla on tärkeää, ja yritetään säästää sitä mitä meillä ei ole rajattomasti ja mitä ilman emme pärjää.
Ja itsehän kannan tavattoman pieniä murheita, kuskaan juhlaseurueen eväsbanaanien kuoret kotiin ja kompostiin ja bileiden jälkeisenä aamuna yritän nyppiä niistä vähän pehmenneitä tarroja irti ennen asianmukaista lajittelua.
Jaksan kantaa näitä koko maailman murheita edes ihan hippusen varmaan siksi, että olen itse, kumma kyllä, niin onnellinen.
En valvo öitä ajatellen lajittelemattomia biojätteitä mutta ehkä vähän ihan vähän suutun siitä, ettei kaikkia kiinnosta, koska ei sen pitäisi olla mikään ratkaiseva tekijä, oma osuus pitäisi hoitaa vaikkei sydän sykkisi kierrätykselle. Vaikka helppohan se on sanoa, kun on fiiliksissä elämästä ja onnellisempi kuin kymmeneen vuoteen ja kierrätys tuntuu konkreettiselta ja fiksulta ja innostavalta ja siltä kuin oikeasti vähentäisin jätettä jonkun takapihalta.
Ja toivoisin että osaisin kantaa muitakin murheita, toisten taakkoja, ja että tajuaisin aina eläväni maailmassa, jossa me kaikki vaikutamme toisiimme ja jossa olen saanut ihan hillittömän hyvät pelikortit tekemättä mitään niiden eteen.
Toivoisin että kanssani olisi helppo itkeä ja helppo nauraa.
