Olin viikonlopun Helsingissä. Reissun pääpointti oli ystävän polttarit, mutta ehdin myös muun muassa käydä Suomenlinnassa ja tavata ihmistä, josta joskus tykkäsin hyvin paljon. Ja olin tietysti ihan fiiliksissä oikeasta merestä (Joensuun mainiosta korvikkeesta huolimatta), mikä ehkä välittyy näistä kuvista.

Reissussa mietin esimerkiksi sitä, että onkohan minusta nyt tullut ikävä ihminen, tai jonkin sortin paheksuja.

Viime aikoina nimittäin esimerkiksi matkustelu on tuntunut aika luksukselta, myös verrattuna maahanmuutto- ja pakolaiskeskusteluun. Tuntuu hullulta, että minä voisin lähteä ihan lähes mihin tahansa päin maailmaa vaikka huonoa säätä pakoon, mutta Välimeren takaa ei pääse Eurooppaan muulla kuin hengenvaarallisella ja laittomalla lautalla, vaikka pakenisikin sotaa ja väkivaltaa eikä sadetta ja pilviä. Ja myös lentäminen tuntuu pahalta, se että ihan tavallista elämää meille on on lentää viikonlopuksi tai viikoksi jonnekin monta kertaa vuodessa, vaikka samalla sanomme, että joo kyllä ilmastonmuutos on vakava juttu.

Niin että hassulta tuntuu kuunnella keskusteluja, joissa vinkkaillaan parhaita hostelleita ja mietitään halvimpia lentoja ja fiilistellään opiskelijabudjetillakin itsestäänselviä lomamatkoja.

Vähän niin kuin silloin, kun joku hehkuttaa loputtomia shoppailumahdollisuuksia tai onnistuneita ale-löytöjä ja ainoa sosiaalisesti korrekti vastaus on iloinen myötäily, että jee onpas hyvä, vaikka ihan oikeasti olen sitä mieltä että ei näin ole hyvä, emme oikeasti voisi elää näin.

Ja itsehän myös hehkutan niitä kirpparivaatelöytöjä, ei se nyt kovin erilainen juttu ole. Tai se että kävin viikko sitten poikaystävän kanssa kylpylässä ja kerroin siitä työkavereille, vaikka saatoin kyllä karibialainen hirmumyrsky -elämyssuihkussa vähän miettiä, että onko tämä sitä järkevää energiankäyttöä ja paremman maailman rakentamista.

Ihan vakavissaan ajateltuna en kyllä paheksu ihmisiä, en lomalentojen fiilistelijöitä enkä vaatehuonetta täyttäviä shoppailijoita.

Kuvittelen, että vaatimusten esittäminen kannattaa aloittaa itsestä, ja ennen kuin itse elää kaikin puolin mallikasta ekologista ja eettistä elämää, ei voi tuomita muita heidän valinnoistaan. Toisin sanoen koska omat hyvät yrityksenikin ovat usein pientä piiperrystä, voin ihan hyvin jättää muiden paheksumisen toistaiseksi pois.

Mutta en jaksaisi fiilistellä sellaista elämäntapaa, joka tuntuu pitkässä juoksussa tuhoavan enemmän kuin rakentavan.

Ja vaikka yritän olla olematta paheksuja, olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi kovasti haastaa itseään tekemään parempia valintoja, siis sellaisia valintoja, jotka ovat parempia kaikkien kannalta: toisten ihmisten, eläinten, maapallon, tulevaisuuden.

Pitäisi yrittää elää niin kuin ei olisi täällä yksin ja niin kuin maailma ei pyörisi just minun ympärilläni.

Tällaisia juttuja mietin, kun olinkin yllättäen nyt monessa suhteessa porukan tylsimys tai kun lautasellinen kanankoipia pääruokana näytti aika brutaalilta.

Mutta söin myös jäätelöä (pahvikupista, joka luultavasti päätyi söpön turisteille tarkoitetun jätskibaarin sekajätteeseen), kävin joka päivä ulkona syömässä (mitä ihmettä!), otin kuudensadan kuvan joukossa ainoan selfien Suomenlinnan ihanalla punaisten talojen reunustamalla kadulla, fiilistelin vanhoja ystäviä ja vanhoja ihmissuhteita ja Helsingin kaupunkitunnelmaa ja kivitaloja ja kiireisiä katuja ja torstai-illan hillitöntä sadetta ja ympärillä näkyvää elämää, joka näytti kaupunkimiljöineen ihan erilaiselta kuin oma elämäni näyttää.

Ehkä saatoin miettiä, millaista olisi elämä, jos asuisi kerrostalossa joka alkaa ihan vilkkaan kadun reunasta. Ja sitten kuitenkin tuntui myös hyvältä palata Joensuuhun.

Tuntuu vähän epäreilulta, että se elämäntyyli, jota pidämme normaalina, kanankoivet ja lomalennot ja halvat vaatteet, rakentaa ja ylläpitää sellaista maailmaa, jota emme kai kuitenkaan halua emmekä hyväksy. Tuntuu epäreilulta, että meidän pitäisi kriittisesti ajatella niitä juttuja, joita olemme tottuneet pitämään ihan normaaleina ja meille kuuluvina – tosin ei yhtä epäreilulta kuin se, että joillakin on ruokaa yllin kyllin ja joillakin ei yhtään.

Ja tyyppi, joka muinoin yritti käännyttää minua kasvissyöjäksi ajoittaisella paheksunnalla, olikin ruvennut viidessä vuodessa syömään lihaa.