Kuinka olla onnellinen? Ei aavistustakaan.

En myöskään varsinaisesti tiedä, mitä onnellisuus on, vaikka olen vuosien saatossa (no okei, enimmäkseen teininä) miettinyt sitä paljon.

Taidan olla vähän melankolikko. Pienissä asioissa olen optimisti: uskon, että ehdin junaan, että saan kesätöitä ja että tentti menee hyvin. Mutta joitain juttuja kyllä murehdin, ja kun elämä potkaisee kunnolla, otan sen yleensä aika raskaasti. Suren hitaasti ja huolella.

Viimeiset kaksi vuotta olen kuitenkin ollut tavattoman onnellinen. Olen myös stressannut kouluasioita, ollut tavattoman väsynyt kaksitoistatuntisten päivien jälkeen, miettinyt että tuleeko tästä kahden tutkinnon opiskelusta mitään vai pitäisikö vaan valita, surrut maailman asioita, pelännyt tulevaisuutta – ja ollut kuitenkin kaiken tämän ohella onnellinen, itselleni hämmästyttävällä tavalla. Olen myös leikitellyt ajatuksella, että en koskaan tule olemaan onnellisempi kuin nyt, millä en tarkoita sitä, etteikö elämällä varmasti olisi vielä kukkuroittain sekä hyviä että huonoja yllätyksiä, vaan sitä, että näin on hyvä. Kiiltokuva- tai ilotulitusonnea ei ole mahdollista saadakaan, enkä tarvitse sitä.

Onnellisuuteni ei ole ollut itsetutkiskelun tulosta eikä seurausta optimistisesta ajattelusta tai mielenrauhasta, vaan se on johtunut uskoakseni siitä, että kumma kyllä, kaikki asiani ovat nyt aika hyvin. Onnellinen parisuhde, mielekäs opiskelu ja oma ja läheisten terveys ovat niin isoja juttuja, että pienet murheeni ovat jääneet niiden varjoon. Toki varsinkin kahteen ensimmäiseen on vaadittu ja vaaditaan jotain minultakin, esimerkiksi rehellisyyttä itseä kohtaan ja melkoinen määrä sinnikästä yrittämistä. Silti koen, että hassun onnelliset vuoteni ovat kutakuinkin tipahtaneet taivaalta, ne ovat ansaitsematonta onnea, jota voi kyllä itse vaalia, mutta jota ei kuitenkaan varsinaisesti voi itse rakentaa eikä myöskään loputtomiin pidellä kiinni.

Uskon, että onnellisuutta tuo pysähtyminen hetkeen, läheisten ihmisten olemassaolon muistaminen, hyvien asioiden vaaliminen ja se, että yrittää kantaa toistenkin murheita ja huolia. Uskon kuitenkin myös, että aina ei voi olla onnellinen, eikä onnellisuus aina ole itsestä kiinni. Optimistinen ajattelu ei sulata kaikkia murheita eikä kaikkien murheiden läpi edes pysty näkemään aurinkoa. Ihminen on lopulta hyvin pieni, minä ainakin, enkä jaksa kantaa kovin suurta määrää murheita väsymättä ja kompastumatta. Toisten ihmisten surut myös usein jotenkin kummasti näyttävät pienemmiltä kuin omat samannäköiset, ja silti ja siksi niitä pitäisi aina osata kunnioittaa.

Joten ei, ei onnellisuutta voi rakentaa itse, eikä sitä voi ansaita. Sen sijaan voi yrittää vaalia hyviä asioita, rakentaa sellaista maailmaa, jossa haluaisi elää, sen verran kuin omia voimia milloinkin riittää. Voi myös koettaa kantaa toisten taakkoja ja ottaa pienenpientä, itsensä kokoista vastuuta maailman murheista. Ja voi yrittää huomata ne hyvät asiat elämässä ja toivoa, niin kuin minä nyt, sormet ja varpaat (ja silmät) ristissä että kohdalle tipahtanut onnellisuus saisi jatkua mahdollisimman pitkään.

Tässä teille onnea: rönsyliljan pistokas uudessa ruukussa! Jee!

Miksi kirjoitan onnesta, kun en osaa sanoa siitä juuri mitään? Enpä tiedä. Ehkä siksi, että mahdottomuudestaan huolimatta ajattelen, kaipaan tai ihmettelen sitä aina silloin tällöin, jatkuvasti, jos en ole liian kiireinen niiden muiden elämän juttujen kanssa, niiden, joista voi sanoa jotain ja joille voi tehdä jotain.

En myöskään ihan hirveästi harmistuisi, jos sattuisin kuulemaan teidän muidenkin ajatuksia siitä, mitä onni on, voiko sitä itse kasata ja kannattaako siitä ylipäänsä sanoa mitään. Olenko röyhkeästi väärässä, vai vain ansaitsemattoman onnellinen?