Pieni ihminen, suuret jutut
Suhtaudun maailman pelastamiseen pääsääntöisesti positiivisesti. Uskon, että asioihin on mahdollista vaikuttaa. Uskon, että köyhyyttä ja epätasa-arvoa on mahdollista purkaa. Uskon, että voisimme olla onnellisia ja elää silti niin, ettemme ”veisi maailmasta” kuin oman palamme – suhteessa luontoon ja suhteessa muihin ihmisiin.
Sitten on kuitenkin tyyppejä, jotka laittavat biojätteen sekajätteeseen.
Ja on ravintoloita, jotka laittavat biojätteen sekajätteeseen.
Suomessa. Sitten tulee mieleen miten Italian reissulla viinipullot heitettiin sekajätteeseen.
On hyväntahtoisia empaattisia tyyppejä jotka heittävät tonnikalapurkit sekajätteeseen vaikka metallinkeräysastia ois vieressä.
(Huomaatte ehkä tästä että inhoan sitä kun sekajätteeseen menee jätettä joka ei sinne todellakaan kuulu.)
Itse käyn ihan ohimennen Espritin liikkeessä ja vähän hiplailen vaatteita ja menen, vuoden kirpparishoppailun jälkeen, melkein sekaisin siitä valinnanvarasta ja uutuudesta ja ihanista kuoseista ja miten kaikista on niin monta kokoa tarjolla, ei tarvii sormet ja varpaat ristissä toivoa että kiva vaate ois omaa kokoa.
En osta mitään, mutta kuitenkin kotimatkalla huokailen että ah ja voih. Kuulemma joku joskus totesi, että mitä suurempi hiilijalanjälki sitä onnellisempi elämä.
Minä saan jotain iloa siitä, että yritän ostaa reilummin tuotettuja juttuja, että yritän lajitella jätteet huolellisesti sinne minne ne kuuluvatkin, että yritän suosia kierrätettäviä materiaaleja, että koitan välttää yksityisautoilua, että en syö juurikaan lihaa. Tai no jos oikeesti puhutaan, niin saan siitä paljonkin iloa. Tuntuu että jaksan viimein tehdä valintoja sen mukaan minkä tiedän olevan oikein tai hyväksi.
Silti tänään tuntui, että olisi vaan ihanaa elää niin että lentelisi monesti vuodessa lomalle ulkomaille ja ostaisi vaatteita sieltä Espritiltä ja ajaisi autolla töihin ihanasta maaseutu-omakotitalosta kaupunkiin.
Ja ihan tosissaan, kyllähän mä lähden henkilöautolla mökille, roudaan kaverin autolla rumpuja, ostan halvalla tehtyjä alusvaatteita ja syön hirvittävät määrät suklaata, jota ne kaakaon kasvattajat eivät välttämättä koskaan itse edes pääse maistamaan. En todellakaan tee johdonmukaisesti ”hyviä” päätöksiä, ja kompromissini ovat sitten kuitenkin aika pieniä.
Hyvähän sekin kyllä on. Mieluummin myisin vannoutuneelle pihvinsyöjälle sellaista ajatusta että ”jos vaikka kahdesti viikossa söisit punaista lihaa” sen sijaan että tuuttaisin vaan ”älä ikinä enää syö lihaa”. Pohjimmiltani kyllä kannatan aika vankkumatonta moraalia, sellaista että tehdään niitä asioita jotka on oikein ja ei tehdä niitä jotka on väärin, mutta silti ehkä parempi kaikille ois jos sata ihmistä vähentäisi radikaalisti lihansyöntiä kuin että jos yksi ihminen lopettaa sen kokonaan.
Silti tuntuu myös että etuoikeutettuna rikkaana länsimaalaisena on aika pahan paikan edessä. Pienet hyvät tekoni ovat niin pieniä, ongelmat ovat niin suuria.
Jotta oikeasti voitaisiin selvitä hirvittävän suurista ja isoista jutuista, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttamista ongelmista, tai siitä että osa maailman ihmisistä näkee nälkää ja osalla on mahdollisuus syödä lihaa, pitäisi tehdä aika isoja hyviä valintoja. Ja meidän kaikkien pitäisi tehdä niitä. Pienestä on hyvä aloittaa, mutta siitä ehkä kuitenkin pitäisi päästä eteenpäin. Tai ehkäpä niitä pieniä juttuja on vaan ihan todella paljon. Ei riitä se että ostan Reilun kaupan banaaneja, on niin paljon muutakin.
Ja miten sellaista jatkuvaa pienien ja isojen hyvien tekojen tekemistä saisi myytyä kenellekään, en tiedä.
Joskus vaikuttaa olevan kutakuinkin mahdotonta saada fiksu aikuinen ihminen lajittelemaan omia biojätteitään erilleen sekajätteestä.
Voi kunpa, kunpa, kunpa haluaisimme kaikki jättää maailmaan jälkeemme enemmän hyvää kuin pahaa ja sitten myös oikeasti ihan tosissaan yrittäisimme elää niin.