Rauhaa, rakkautta ja matkailua

 

Kävimme viikonloppuna Kolilla mökillä. Ensimmäisenä aamuna heräsimme pilviseen säähän, joka osoittautuikin sumuksi. Vastarannalle ei nähnyt, muutaman kymmenen metrin päässä oleva kaislikko sentään vähän häämötti.

 

 

Mökkeilymme ei varsinaisesti kyllä kerää mitään ekologisuuspisteitä. Kulkuvälineenä oli pääasiassa henkilöauto ja ympäri järveäkin puksutimme ihan moottorin avulla (no vähän matkaa soudinkin, huh huh). Fiilis on vähän sama kuin Suomen Kuvalehden jutussa, jonka luin jokin aika sitten (mutta joka ei näköjään enää näy netissä muille kuin lehden tilaajille): onhan se hassua, että ajamme henkilöautoilla kansallispuistoon luontoa ihailemaan tai haluamme pelastaa linnunpoikasen mutta syömme broileria.

Ehkä ensi kesänä minäkin vihdoin matkustan Kolille ihan polkupyörällä. Ja kuulin luotettavalta lähteeltä, että Sipoon kansallispuistoon pääsee Helsingistä ihan julkisilla – menkää siis sinne!

Ja ai hitsi että oli kaikista eettisistä ongelmakohdistaan huolimatta ihanaa olla pari päivää metsän ja järven välissä. Ja takaisin oli hankala tulla, niin kuin aina.

 

 

Ukko-Kolin huippua kohti kiivetessämme yritin selittää reissukaverilleni, minkä takia tuntuu kornilta, että osa maailman ihmisistä on vapaa matkustamaan minne tahansa ja osalle rajat ovat suljetut. Näkökulmahan on luultavasti suoraan napattu Hesarin kolumnista Tylsyyttä on helppo paeta ulkomaille, mutta sotaa ei, jonka olen kai linkittänyt tänne aiemminkin ja joka tuntuu nyt jopa ajankohtaisemmalta kuin silloin talvella. Olemme niin tottuneet siihen, että rajat ovat toisille auki ja toisille kiinni, että pidämme sitä itsestäänselvyytenä, eihän tämä voisi mennä millään muulla tavalla, eihän kaikkia ihmisiä nyt vaan voi päästää menemään minne tahansa.

Ja minusta on jotenkin päässyt tulemaan myös ihan älytön tylsimys matkustamisen suhteen. Se alkaa jo melkein nakertaa sosiaalisia suhteita, kun sellaiset lauseet kuin varasin lentoliput Pariisiin/Wieniin/Budapestiin/Kööpenhaminaan/Tallinnaan/Thaimaaseen/New Yorkiin ja koska nyt on vaan ihan pakko päästä johonkin reissuun ovat alkaneet kuulostaa niin oudoilta. Siis että mikä on se kiireisen parikymppisen suomalaisen juttu, että on pakko päästä lentämään viikonlopuksi tai viikoksi ulkomaille kun on tehnyt niin paljon hommia ja on ollut niin kiire ja muuten pää hajoaa, en ymmärrä, nyökyttelen kyllä että niin niin mutta samalla ajattelen että menisit Kolille, tai että viettäisit vähän vähemmän stressaavaa arkea, tai menisit lähimetsään kävelylle tai elokuviin tai viettäisit illan kavereiden kanssa tai katsoisit telkkaria tai ylipäänsä vaan opettelisit rentoutumaan ilman lentämistä, vierasta kieltä ja outoja kadunnimiä.

Epäluuloni matkustamista kohtaan johtuu kai pääosin lentämisen valtavasta epäekologisuudesta mutta myös kyllä siitä hämmennyksestä, että miten ihmeessä se onkaan meille niin normaalia ja itsestäänselvää, miten ihmeessä voimme lähteä stressaavia töitämme lentokoneella karkuun melkein mihin tahansa maailman maahan ja rajat ovat meille auki, ja miten ihmeessä olemme niin rikkaita, että opiskelijoinakin pystymme siihen.

Ja niin, minusta lentäminen on niin iso ongelmakohta epäekologisuutensa takia, että se voisi olla syy vähentää matkustamista. Ihan oikeasti. Tai sanotaanko että jos ihan tosissaan haluaisimme elää maailmassa, jossa ilmastonmuutos ei lisäisi pakolaisuutta ja ruokakriisiä, emme ehkä lentelisi ympäriinsä. Enkä minä lähtisi mukaan kalastamaan moottoriveneellä ympäri Pielistä.

Nuo muut hämmennyksenaiheeni matkustamisen suhteen sen sijaan ovat vähän hankalampia. Ehkä kaipaan sitä, että mun on pakko päästä hetkeksi rentoutumaan niin lennänpä tästä ulkomaille vaihtuisi sellaiseen että hitsi että mulla menee hyvin kun voin tuosta noin vaan lentää ulkomaille. Sen ymmärtäisin paremmin.

On nimittäin ihan tajuttoman rikas olo välillä, ja etuoikeutettu, ja hyvinvoiva.

 

 

Ja milloin saamme junaradan Joensuun keskustasta Kolille? Tai voisiko matkustamisen hoitaa teleportaatiolla? Vai pitäisikö soutaa?