Ladataan...
Ihan kujalla

Vuonna 2019 lupasin lukea 12 kirjaa, eli kirjan kuukautta kohden, sillä viime vuonna lukeminen yksinkertaisesti jäi ja unohtui elämästäni. Siksi näin maltillinen lukulupaus.

Olen kuitenkin löytänyt itseni tämän vuoden puolella jo kolmesti kirjastosta, useasti kirjakaupoista (haaveilemasta - toinen lupaukseni on, etten osta yhtäkään kirjaa) sekä netin syövereistä lukemasta erinäisiä kirja-arvosteluja sekä -suosituksia. Niin ja tietysti sohvan nurkasta lauantai-iltana hyvinkin kliseisesti teekuppi kädessä ja kirja toisessa, kun muut ovat juhlimassa, mutta itsellä on kirja kesken. 

Voi siis olla, että lupaus 12 kirjasta oli turhankin maltillinen, sillä kipinä vanhaan lukuharrastukseen syttyi helpommin kuin uskoinkaan.

Aloitin lukuvuoteni argentiinalaisella klassikkoteoksella, Roberto Arltin Raivokas leikkikalu. Vuonna 1926 ilmestynyt romaani on Arltin ensimmäinen, ja sen on suomentanut Anna-Leea Häkli. Teos sai suomennoksen vasta viime vuonna, vaikka julkaisusta onkin aikaa ja kirjan sanotaan aloittaneen uuden ajan Argentiinan kirjallisuuden historiassa. 

Kirja sijoittuu sadan vuoden takaiseen modernisoituvaan ja siirtolaisten värittämään Buenos Airesiin. Silvio Astier on köyhä nuorukainen, joka pakenee arkipäivän todellisuutta ahmimalla kirjallisuutta ja samastumalla kirjojen sankareihin. Yrittäessään seurata ihailemiensa sankarihahmojen esimerkkiä Astier kiinnostuu keksinnöistä ja ajautuu pikkurikolliseksi. Hän haluaa "tulla muiden ihailemaksi, tärkeäksi henkilöksi" loputtomien mahdollisuuksien kaupungissa. (Takakannesta.)

Kirja poikkeaa muista tuon ajan argentiinalaisista teoksista käsittelemällä modernia ja urbaania kaupunkielämää. Arlt kirjoitti todellisuudesta, jossa hän itsekin eli, hän oli itseoppinut ja lähtöisin varsin vaatimattomista oloista. Tämä oli valtava ero Argentiinan aiempiin kirjailijoihin, jotka tulivat yläluokista. Tämän vuoksi Arlt on vielä tänäkin päivänä yksi Argentiinan kiistellyimmistä kirjailijoista, mutta sanotaanpa häntä myös maan ensimmäiseksi moderniksi kirjailijaksi. 

Kirja tuli minulle vastaan Ylen podcastista Mistä maailma puhuu, kun Argentiinaa käsittelevässä jaksossa Erkka Mikkonen suositteli tätä teosta. Buenos Airesissa asuva Mikkonen sanoo Ylen podcastissa, että vaikka kirja sijoittuukin sadan vuoden takaiseen Buenos Airesiin, näkyy kirjassa kuvailtu eriarvoisuus ja kulttuurinen moninaisuus kaupungissa yhä. Tämän lisäksi kirjan kehuttu kielellinen rikkaus ja värikäs kuvailu, joka vie lukijan Buenos Airesin kaduille, sai mielenkiintoni heräämään. 

Kirjan kerronta on kaunista ja omaperäistä, jopa runollista, sellaista että sanoja ja virkkeitä haluaa pyöritellä useampaan kertaan ja makustella, ihmetellä niiden neroutta. Sanoisin, ettei tähän tyyliin voisi kirjoittaa tänä päivänä kuulostamatta kummalta, mutta vielä tänäkin päivänä tällaista tekstiä lukee mielellään. Vanhahtavaa, arvokasta, pitkälle juoksevia kielikuvia.

Kirjasta huokuu, että päähenkilössä Astierissa on paljon samaa kuin kirjailija Arltissa. Tämä on aivan loogisesti pääteltävissäkin, kun tietää kirjailijan tulleen itsekin köyhistä oloista ja tehneen kaikenlaisia hanttihommia kirjoitustöidensä ohella, mutta lukiessa saattoi tuntea miten kirjailija puhuu myös omalla äänellään, ei vain hahmon kautta.

"Pääsisinkö koskaan eroon surkeasta sosiaalisesta asemastani? Tulisiko minusta jonain päivänä señor? Voisinko olla muuta kuin poika, joka tekee mitä tahansa työtä?"
...
Olisinko minä tulevaisuudessa yksi niistä miehistä, joilla on likaiset puvunkaulukset, parsitut paidat, punertavat puvut ja jättimäiset saapikkaat, sillä heidän jaloissaan on känsiä ja liikavarpaita kaikesta siitä ovelta ovelle kävelemisestä, jota he ovat tehneet etsiäkseen työtä?
Sieluni värisi. Mitä voisin tehdä menestyäkseni saadakseni rahaa, paljon rahaa? Varmastikaan en löytäisi kadulta lompakkoa, jossa olisi kymmenen miljoonaa pesoa. Mitä siis voisin tehdä? En tiennyt olisinko voinut tappaa jonkun, vaikka rikkaan sukulaisen, jos minulla olisi ollut sellainen, mutta tajusin etten tulisi koskaan alistumaan elämään köyhyydessä, johon useimmat tyytyvät luonnostaan.
Yhtäkiä varmuus siitä, että tämä halu olla parempi seuraisi minua kaikkialle, iski niin kirkkaasti tajuntaani, että sanoin itselleni:
"Ei minua kiinnosta pitää pukua, omistaa rahaa tai mitään." Ja melkein nolona tunnustin itselleni:
"Haluan olla muiden ihailema, muiden ylistämä. Mitä sitten vaikka olisinkin paheellinen boheemi. Sillä ei ole minulle väliä... Mutta tämä keskinkertainen elämä... Tulla unohdetuksi kuoleman jälkeen, se kyllä on kauheaa. Ah, jospa vain keksintöni menestyisivät! Kuitenkin jonain päivänä kuolen ja junat jatkavat kulkuaan ja ihmiset menevät teatteriin kuten aina ennenkin, ja minä olen kuollut, täysin kuollut... ikuisesti kuollut."

Tällainen kokemus tietysti lisää mielenkiintoa kirjaan, mutta myös koskettaa ja lisää samastumispintaa. 

Loputtoman tarpeen tulla muiden ihailemaksi lisäksi kirjassa kuvataan hyvin eriarvoisuutta, rahaa, köyhyyttä ja myös rakkauden kaipuuta, sekä halua ja hankaluutta olla äidilleen riittävä. Silvio Astierin tapa katsoa maailmaa on hyvin pessimistinen ja hahmon elämänhalukin on heittelevä, joka saa Astierin miettimään rikollisuutta, mutta kuitenkin kirjojen sankarihahmot joita Silviö ihailee, ja heidän moraalikäsitys pitänee hänet lopulta rehdillä polulla. 

Köyhyyden puhuttaessa myös Suomen mediassa on tämä kirja varsin ajankohtainen luettavaksi, kelle tahansa. Vaikkakaan suomalaisten köyhyys ei ole samassa mittakaavassa, mitä kirjassa kuvaillaan, kertoo kirja mielestäni hyvin siitä, miten köyhyyteen ja hanttihommiin tahtomattaan jumahtanut ihminen voi elämänsä kokea. 

"No miksei... Kyllä... Olen jo kyllästynyt kävelemään ja myymään paperia. Aina samaa elämää: raataa itsensä uuvuksiin ei minkään vuoksi. Sanohan Nilkku, onko tässä elämässä mitään järkeä? Teemme työtä syödäksemme ja syömme tehdäksemme työtä. Ei mitään iloja, ei mitään juhlia ja joka päivä samaa, Nilkku, olen jo ihan kypsä."

Kirjasta heräsi mielenkiinto myös Arltin kahteen muuhun teokseen jotka kirjailija kerkesi kirjoittaa ennen aikaista kuolemaansa 42-vuotiaana, mutta niistä ei löytyne suomennoksia. Jäämme siis odottelemaan.

 

Roberto Arlt: Raivokas leikkikalu
158 sivua
El Juguete Rabioso (1926)
Suomentanut Anna-Leea Häkli
Sammakko 2018

Ladataan...
Ihan kujalla

 

Kävin tänään yksin elokuvissa, pitkästä aikaa. Minulle on luontevampaa tehdä asioita yksin, kun pyytää ketään mukaan, vaikka toki parisuhteessa asiat tulee helposti jaettua. Mutta näinä viikkoina, kun mies tekee töitä yli 50 tuntia, olen mielelläni yksin. 

Kävin katsomassa japanilaisesta naistaitelijasta kertovan dokumentin Minä, Kusama. Kuten viime kirjoituksessa kerroin, olen vältellyt tammikuun harmautta ja siitä koituvaa ahdinkoa värikkäillä kuvilla ja taiteella, joka selittänee kiinnostuksen myös tätä elokuvaa kohtaan. Löysin muuten ne öljyvärini, mutta maalausvaiheeseen en ole vielä ennättänyt. Katselu ja haaveilu on riittänyt.

Yayoi Kusamasta kertova dokumentti oli todellakin dokumentti. En tehnyt elokuvasta minkäänlaista taustatutkimusta ja jostain syystä odotin elokuvan olevan ennemmin visuaalinen, dokumentaarinen draamaelokuva kyseisestä taiteilijasta, kuin luentoiva dokumenttipläjäys. Kuitenkin Kusaman tarinan ja persoonan ansiosta tylsähköllä tavalla toteutettu dokumentti olikin mielenkiintoinen, inspiroiva. Taiteilijan teokset olivat valkokankaalla näyttäviä ja musiikkiin yhdistettynä herättivät tunteita ahdistuksesta ja kummastuksesta "minäkin pystyn mihin vain" -kokemukseen.

Onpa Mia Kankimäkikin kirjoittanut Kusamasta suositussa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin. Enkä ihmettele, että taiteilija on valikoitunut osaksi kirjaa. 

Kusaman mielenterveysongelmat, traumat ja hankala lapsuus herättivät paitsi samaistumista, olivat myös tärkeä muistutus itselle, kelle tahansa: käännä ongelmasi vahvuudeksi, hyödynnä niitä. Kusama teki pakkomielteistään taidetta, kuten verkko- ja pilkkutöitä, purki ahdistustaan taiteen kautta ja tuntui käsittelevän kaikki mieleen jääneet kokemukset taiteen muodossa. Ja nyt hänen näyttelynsä rikkovat kävijäennätyksiä kaikkialla - olisiko näin, jos Kusaman mieli olisi täysin terve? 

Joskus hankalimmat kohtamme ovatkin niitä merkityksellisimpiä piirteitämme. 

Olen viime aikoina pohtinut kovasti omaa herkkyyttäni ja mieltäni. On ollut kovin helpottavaa ja rauhoittavaa myöntää, että on herkkä, ja sanoa ääneen, jos ahdistaa. Soittaa ystävälle ja kysyä, että voitko tulla tänne nyt, mulla on paha olla. Ja jaksaa yllättyä, että kyllä sieltä aina joku tulee, en osaa pitää sitä milloinkaan itsestäänselvyytenä. Eihän se olekaan. 

Ja sitten kanavoida se kaikki johonkin, uskoa, että sillä on merkitys. Haluan ajatella, että ihan kaikella on merkitys, koska jos ei olisi, niin millä sitten olisi väliä? Kaikki johtaa johonkin ja pienillä asioilla voikin olla suuria seurauksia. Siinä kiteytyy mielestäni koko elämä, sen hienous ja kauheus. Mikään asia, kuten mielenterveysongelma, ahdistus tai hankala herkkyys, ei ole yksistään paha asia, sillä elämässä mikään ei ole niin mustavalkoista. Pahassakin on hyvää ja hankala voi johtaa iloon.

Kusamalla pakkomielteet ja ahdistus, lapsuuden traumat ja seksuaaliset ongelmat johtivat taiteeseen, joka puhuttaa ympäri maailman. Miten tällaisia mahdollisuuksia ja polkuja ei aina osaakaan nähdä omassa elämässään mahdollisena. Miten sitä niin usein unohtaakaan kurjuuden hyvän puolen?

Ladataan...
Ihan kujalla

Alkuvuoden harmaus ja myrskyt ovat yltäneet mieleen saakka ja joinain päivinä pelkkä sängystä nouseminen on tuntunut voitolta. Sitä tavallista, kaamosajan lohduttomuutta, joka kaikessa kurjuudessaan tuntuu kierosti hyvältä.

Melankolia synnyttää luovuutta ja kun oikein koittaa, toivottomuus tuo arkeen taiteellista romantiikkaa. Sellaista, että kun maito onkin loppu, juo kahvinsa kitkerän mustana ja katselee miten aamu alkaa muka sarastaa, vasta yhdeksän maissa ja silloinkin mustan tilalle tulee harmaata. Sitä pyöriskelee toivottomuudessa ja antaa synkistelylle luvan, ja se lupa vaihtaa lohduttomuuden lohtuun. Lukee lehdistä maailman tilasta, pyörii hetken maailmantuskissaan, juo lisää kahvia ja kirjoittaa kofeiinipuuskissaan katkeraa tekstiä. 

Harmauden vallitessa mieltä liikaa, olen selannut värikkäitä kuvia etenkin kotimaisten taitelijoiden töistä ja haaveillut, miten koristelisin kolmemetrisiä seiniämme mitä erikoisimmilla kuvilla. Tilasin ensimmäisen taideteoksen uuden kotimme seinälle kotimaiselta taiteilijalta, Piia Pieviläiseltä, toki vain taidejulisteen maalauksesta mutta silti.

Olen miettinyt, mutta vain miettinyt, että mihin olen muutossa laittanut öljyvärini. Tuntuu, että lähipäivinä mietintä vaihtuu agressiiviseksi etsinnäksi, kun tuttu puuska lätkiä väriä ja luoda tunne kankaalle, valtaa mielen liiaksi. Maalasin teininä, kovastikin, mutta yksiöön muutettuani öljyvärit jäi ja tilalle tuli mukana kulkevat vesivärit, jotka ovat tuntuneet pigmenttinsä (lähinnä sen puutteesta) johtuen kovin vaisuilta. Maalatessakin rakastan kontrasteja.

Kuitenkin, Pieviläisen teos Lady Drama tuli vastaan, kun Helsingin Sanomat kirjoittivat Pieviläisestä jutun. Nähtyäni kuvan teoksesta otsikon alla, en unohtanutkaan sitä seuraavana päivänä. Tongin sivuhistoriastani artikkelin uudelleen esiin ja etsin käsiini Pieviläisen yhteystiedot. Tunsin, että minun on pakko saada tuo kuva elämääni, seinälleni. En ole koskaan kokenut näin taiteesta, mutta tätä tunnetta haluan elämääni lisää: hullun taiteellisen luovuuspuuskan hekumaa. "Tuota ilman en voi elää", sitä tunnetta haluan. Noin muutenkin.

Olen kirjoittanut kovasti ja kuten viime vuoden viimeisenä päivänä kirjoitin, aloittanut lupaamani lukemisen uudelleen. Seikkailin tieni uudesta kodistamme kirjastoon: oli ihanaa tutkia bussilinjoja ja kävelyreittejä uudella alueella. Lainasin argentiinalaisen klassikkoteoksen, Roberto Arltin Raivokas leikkikalu, jolla aloitin tämän sunnuntaiaamun. Kirja vaikuttaa ensimmäisen 35 sivun perusteella hyvältä ja kirjailija Arltin oma tarina on kiehtova, minulle samaistuttava (minusta on ihanaa tietää hitusen kirjoittajasta, se tuo tekstiin oman kosketuspintansa). Kirjasta lisää myöhemmin.

Tällaisten asioiden vuoksi syksy ja talvi on minulle ominaista aikaa. Lopulta synkkyys saa löytämään ympäröivästä maailmasta uudenlaisia värin pilkahduksia, luova ajattelu saa kolkkoudessa tilaa ja valtaa. On lupa jäädä talvimyrskyn keskellä kotiin, kirjoittamaan ulos se, joka on ehkä muhinut mielessä jo kesällä. 

Taivaalla ei ole vaativaa aurinkoa, joka käskee ulos seikkailemaan, mutta jos näkee auringon, sitä osaakin arvostaa. Vahvoja tunteita, niistä syntyvää luovuutta, sitä talvi on.

Pages