Parque del buen Retiron polkuja pissahädässä, jalat rakoilla kulkien minä katselin, kuinka vanha mies nosti kastanjan mietteliäänä. Pyöritteli sitä etu- ja keskisormensa välissä, kulmansa kurtussa

söin nurmella maaten noin puolikiloa juustoa ja patongin, tomaatteja

Ja kuljin kapeiden kujien väriloisteessa kuivuvien pyykkien alla. Yhdellä katselin, kuinka toinen vanha mies luki romaania vuosikymmenien tai -satojen takaa, korukauppansa edustalla kauluspaidassa, kiikkerällä tuolilla istuen
enkä olisi raaskinut keskeyttää, mutta myöhemmin mietin miten ne korvakorut maksoivat vain muutaman euron, mietin myös oliko miehellä vaimoa ja herkistyin

ja niin, myöhemmin samana iltana olin juosta kiertävän nenäliinakauppiaan perään, mutten kerinnyt, ja soimasin itseäni kun en ostanut häneltä pakettia heti, en, vaikka minulla oli ollut varaa tulla hänen kaupunkiin – kukkaro oli sillä nimenomaisella hetkellä muka liian kaukana

Mutta auringonlasku oli kauniimpi Cerro del Tio Piossa, maassa maaten ja vahingossa hiekkaa syöden, kuin kattoterassilla, sillä kuulun ennemmin metromatkan päähän kaupungin laidalle ilmaisille kukkuloille
en oikein tiennyt miten päin siellä kattoterassilla olla, vaikka niin kaunista olikin ja rakastin katsoa kuinka aurinko värjäsi punaisia kattoja allani

Vietin kirkossa yhteensä kaksi minuuttia, nauroin (ihan hyväntahtoisesti kyllä) nykytaiteelle, ja mietin että onpa oleminen siellä, siinä seurassa, niin valtavan pakotonta

Se, että ihmiset ympärillä, kujilla kulkeminen, viiden euron kiinalainen, auringonlasku pyyhkeellä riittää,

se saa riittää

…eli miksi tätä maata niin rakastankaan ja kuinka sen taas muistankaan.

Tunsin eilisiltana olevani aivan liian kyllästetty churroilla ja jäätelöllä. Nautin päivän lähes kolmenkymmenen asteen helteen päätteeksi laskeutuneesta illan viileydestä, pilkkopimeästä, painavan viltin alla, tämän viikon Madridin kotimme yllättävän mukavalla sängyllä.

Kuuntelin, miten hän viiksiään nyppien pohti syytä sille, miksi Madridista tuli 1500-luvulla Espanjan pääkaupunki Toledon sijaan. Mietin, miten kenenkään ajatus voi enää toimia, sillä oma pääni jaksoi ymmärtää enää juuri ja juuri olinpaikkani. Kadulta kantautui kiivaasti espanjan kielellä käytyä keskustelua, huumekaupankäyntiä, saatoimme olettaa.

Olin herännyt aamukolmelta, matkustanut liian monia tunteja ja kävellyt nukuttuihin tunteihin nähden niin monia kilometrejä, etten jaksanut kiinnittää kumpaankaan (edellä mainittuun keskustelunyritykseen) huomiota. Mutisin hänelle vastauksesi en muista mitä, mutta muistan huomioineeni miten juuri ennen uneen vaipumista hymyilin. Levollisesti.

Aamulla herään puoli seitsemältä, mutta lasken sen olevan puoli kahdeksan Suomen aikaa, joten annan itselleni luvan innostua mukamas kohta sarastavasta aamusta.

Lähden etsimään auki olevaa kauppaa, joita löydän tasan yhden kymmenien seasta, ja muistan espanjalaisen rytmin: hidasta, jouteliasta ja aina tunteja minua myöhemmin. Aamukin alkaa sarastaa vasta, kun olemme syöneet melko kämäiseksi jääneen aamupalamme – kämpän hella ei toimi, eikä meillä ole mutteripannua.

Ei munia, ei kahvia, mutta:

“Ilmeisesti Filip II ei pitänyt kylmyydestä, joten Toledo vaihtui Madridiin”, hän toteaa pitkän hiljaisen aamun lukuhetken päätteeksi.

“Tai niin on arveltu.”

Päädymme juomaan aamukahvit kolmesti, kolmessa eri kahvilassa. Tilaan näistä kahdet itse, espanjaksi, ja olen niin ylpeä miten uskallan avata suuni. Muistan, miten pienempänä en uskaltanut asioida edes englanniksi, miten ensimmäisellä reppureissullani Espanjaan aloin itkeä, kun kävin ostamassa tupakkaa eikä minulla ollut myyjän kanssa yhteistä kieltä. Miten arka olinkaan.

Kahdentoista aikaan tunnen ja näen, kuinka kaupunki herää henkiin ja päivä vihdoin lämmittää. Mietin, tottuisinko tähän rytmiin, jos asuisin täällä. 

Tottuisin, päätän.

Lounaamme koostuu siinä määrin churroista, että kun myöhemmin kävelemme kapealla kadulla erään churropaikan ohitse, minua oksettaa churrorasvan haju. Pakko vaihtaa hetkeksi jäätelöön.

Täällä on melko hyvä.

FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI