Välitila
On elokuun viimeinen.
Ja samantien ylläni on vuoroin villapaitaa, kaverin takkia, mekkoa, toppia, hänen takkia (joka tuoksuu viiksivahalta). Hiukset kastuvat kuurosateissa eikä ole enää kesän valo vaan hiljalleen laskeutuva harmaus, kolotus, sen tuntee jo, ei joka päivä mutta melko usein.
Kävin joitain viikkoja sitten Tampereella, ja mieleni palaa tuohon kurjaan matkaan usein: vaikka Pyykkipuisto oli kaunis niin kuin ennen, en jäänytkään sinne istumaan kuten aiemmin, vaan kävelin ohi, kuin vain moikkaamaan tullen. Joka puolella oli mahdottoman hiljaista ja hidasta, jota luulin kaipaavani mutta ei.
Toisaalta Helsinkiin palatessa, en silloinkaan tuntenut kodin tuntua, sitä tuttua ja turvallista tunnetta, en, vaan intoa ja onnea… Ajattelin, että on koditon ja juureton olo. Ei ole sitä minun paikkaa. Tuntuu, että on vain ripoteltuja paloja minuja, siellä täällä.
Olo on kuin välitilassa: päästämässä irti, tai juuri päästäneenä irti, mutta ei vielä asettuneena uuteen.
Niin, mikä vapaus.
Olo on kuin tämä elokuu on ollut: pala kesää, pala syksyä, jotain siltä väliltä. Kuin karistamassa pölyä iholta, siirtymävaiheessa uuteen mutta hitaasti, hitaasti.
Sellainen leijaileva.
Ja teen syksylle hiljalleen tilaa: hain maalini, luonnoslehtiöni (silloin viikkoja sitten Tampereelta). Olen maalannut.
Mutta en lukenut: pöydällä odottaa vino kirjapino kahvikuppirivistön vierellä (olen oksettava: vien aina neljä kuppia kerrallaan tiskiin, mutta se ei liity syksyyn)
Villasukat odottivat peiton alla viikkoja, katselin niitä kärsimättömänä, ja nyt niiden pohjat ovat jo kurkumasta keltaiset. Kokkasin pari päivää sitten afrikkalaista mausteista papupataa ja tiputin pussillisen kurkumaa lattialle (tämä liittyy syksyyn – afrikkalaiset padat ja mausteet, kurkumat, pöllyämässä, tarttumassa sormiin, sieraimiin, jalanpohjiin)
Teetäkin on keitetty.
Kesällä minä tanssin ja kuljin paljasjaloin liian vähän. Uin kahdesti ja silloinkin pakon edessä: juhannuksena mökkiolympialaisissa ja Sompasaunalla kun halusin saunan jälkeen veteen eikä ollut muuta vettä kuin meri.
Ensimmäinen harmittaa, toinen ei niinkään.
Vaikka! Silloin kun tanssin, niin ne hetket olivat sellaisia hetkiä, jotka muistan aina. Tai melko kauan ainakin. Kuten: tanssiaskelia kalliolla meren pauhatessa, tähtitaivas valona, tai tanssiaskelia Helsingin kaduilla, sellaisen miehen kanssa joka katsoo minua kuten olen nähnyt elokuvissa miehen naista katsovan…
Mielummin kaksi hetkeä noita, kuin kaksisataa sellaista, no, keskinkertaista.
Ja tänä kesänä minä katselin merta. Usein. Tänä kesänä ehkä useammin, kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Se riittänee.
Toivon hieman, etteivät helteet enää palaisi. Että saisi nyt vain rauhoittua viltti ympärillä. Tuntuu, että tämä kesä riitti minulle, on taas aika jatkaa uuteen…
nuhaneniin, vesipiskoihin ikkunalasissa, Madridiin, naputettuihin kirjaimiin (luvan kanssa sisällä vailla huonoa omaatuntoa siitä, etten makaa ulkona auringossa, vaikka toisaalta enpä tänäänkään mennyt katselemaan ehkä loppukesän viimeisiä säteitä Hakaniemenrantaan)
Ja voihan sitä syksylläkin tanssia
Ei paljasjaloin, ehkä villasukissa, ainakin ensi viikolla kuulemma sillan alla, Martenseissa
Ei ole nähtävää, mitään sen suurempaa, kuin tämä hetki, ja jos se on keveä minä saan leijua, ajattelen, ja kävelen koittaen nauttia kolmenkymmenen asteen ulos puskemista hikinoroista jotka valuvat pitkin kesäyökävelyiden rakottamia jalkojani pitkin. Miten mikään asia voi olla samaan aikaan niin ihanaa ja ällöttävää, kesä siis, sen tuomat lieveilmiöt.