Tänään tunti taas siltä, että on saanut juosta paikasta toiseen koko päivän, mutta illaksi sai onneksi rauhoittua ihanasti mieheni, ja hänen 3-vuotiaan seurassa. 

Olen aina suhtautunut lapsiin hieman erikoisella näkemyksellä. Vieraat lapset, siis sellaiset keihin törmäät kaupungissa tai kaupan karkki- tai leluhyllyjen välissä, ei ole koskaan herättänyt minussa suuria tunteita. Ei välttämättä myöskään tuttavien lapset (jos he eivät sitten ole olleet ylisöpöjä pellavahiuksisia höpönassuja joiden kanssa on mukava leikkiä ja höpsötellä), ja olen aina ihmetellyt sitä kuvien näyttämistä tai lapsen kanssa puhelimessa puhumista. Uskoin kuitenkin, että jos joskus omia lapsia saan, tulen heistä pitämään (kuulostaa kylmältä, tiedän, mutta olen vähän päälle kakskymppinen, ja tällä hetkellä minua kiinnostaa muutakin kuin lapset)

http://iprocrast.com/2012/02/i-want-it-back/
 

Nyt ovat asiat hieman muuttuneet. Jos kadulla tulee vastaan muukin kuin pellavapäinen, ylisöpö ja ylikiltti pikkulapsi, hymyilen ja jään ilmeilemään lapselle, siis ilmeilemään hyvällä tavalla. Ehkäpä tämä pieni enkelikiharainen pikkupoika on muuttanut näkemystäni lapsista. Joka toinen viikonloppu saan leikkiä äitiä, olen se kiva Matilda-täti jonka kanssa leikitään, mutta jota myös kuunnellaan. Näytän muille kuvia tästä höpönassusta varmasti heidän kyllästymiseen asti. Olen se ihminen, joita aikaisemmin kummeksuin. AND I LIKE IT!