Sielunvaeltajan syyllisyys

Notre Damen palo kärvensi myös minua sisältäpäin. Olen nähnyt tuon kauniin rouvan ulkoa, katsellut käsin veistettyjä yksityiskohtia ja ihaillut kirkon pihassa sunnuntai-iltana hengailevia nunnia.

Rakastan Ranskaa, olen frankofiili. En osaa sanoa, milloin tämä rakkaus on alkanut, mutta aivan lapsesta asti minulla on ollut vahvat mielikuvat Ranskasta ja luinpa minä viitisen vuotta kieltäkin. En kylläkään puhu sitä, kirjoitettua kieltä ymmärrän hieman.

Matkustin ensimmäistä kertaa Ranskaan kesällä 2015. Nizzaan. Matka oli ensimmäinen ulkomaanmatkani vuosikausiin ja siitä myös käynnistyi perinne jättää työstressi Helsinki-Vantaalle pienellä ystäväporukalla lähes välittömästi suvivirren viimeisen soinnun jälkeen.

En koskaan unohda sitä, kun raahasimme itsemme ja matkalaukkumme ulos Nizzan lentokentältä. Olin lennosta väsynyt, tukisukat kiristivät. Kävelimme pienen matkan bussipysäkille. Pakokaasu kärysi, autoja kulki hirveästi. En välittänyt siitä, sillä minä aistin Nizzan kauneuden ja tunsin, miten jokin täytti sydämeni ja sieluni. Liikutuin kyyneliin. Ystäväni kysyivät minulta, miksi yhtäkkiä itkeä pillitän. Vastasin, että täällä on juuri niin kaunista kuin olin aina ajatellut. Todella tarkoitin sitä, sillä erotin oleanterien tuoksu kaiken käryn seasta.

Nizza tuntui tutulta. Aivan kuin olisin siellä ollut aiemminkin. Ja olenhan minä, tajusin. Minun on pakko olla ruhtinatar Gracen reinkarnaatio. Grace on tehnyt elämässään jotakin sellaista, että hänet piti synnyttää uudelleen persjalkaisena psoriaatikkona, mutta sehän koitui minulle vain voitoksi.

En tunnista ylimielisyyttä, josta ranskalaisia moititaan. Minusta pieni arroganssi siinä kontekstissa kertoo vain tyylikkyydestä, vaikka muuten minua sellaiset piirteet ärsyttävät ja inhottavat.

Viime kesänä matkustimme Italiaan. Siitä matkasta lähtien olen kärsinyt samasta tunteesta kuin silloin, kun olen käynyt jollakin muulla kuin vakiokampaajallani. Minä nimittäin rakastuin aika paljon Italiaankin. Muistivihkoni ja haaveeni listaavat jatkuvasti uusia paikkoja, jotka tahdon nähdä ja kokea. Olen varannut syksylle matkan Pariisiin, mutta Rooma houkuttelee myös valtavasti.

Pelkään, että petän Ranskan. En usko, että voisin koskaan tuntea mitään valtiota kohtaan samanlaista rakkautta kuin Ranskaa, mutta pelkään Italiaa kohtaan kokemieni tunteiden kokoa. Kaipaan Italiaan takaisin, tahdon Firenzeen Stendahlin syndrooman kouriin, haluan Milanon La Scalaan ja Sisiliaan pelkäämään mafiosoja.

Järjellä toki ymmärrän, ettei valtio voi olla mustasukkainen. Olen merkityksellinen ainoastaan Nicetoilen kauppakeskukselle, jonka vuotuisen liikevaihdon triplasin viikon reissullani. Muuten minulla ei ole Ranskalle minkäänlaista merkitystä eikä se rankaise minua saapasmaafantasioistani. Silti kärvistelen lievän syyllisyyden kourissa.

Onneksi Kuopiossa on elokuvateatteri nimeltään Scala. Voin siis aivan hyvin feikata yhden määräisen artikkelin verran ja kuvitella Kuopion Milanoksi. Ranskalla lienee sen verran loistava itsetunto, ettei kotimaanmatkailuni sitä häiritsisi. Se tuskin edes tietää, mikä Kuopio on.

Kulttuuri Oma elämä Matkat

Käpyjen uusi tuleminen

Kerron nyt julkisesti jotakin, mikä saattaa muuttaa koko elämäni.

Olen tehnyt ikäisekseni pitkän uran radiossa siinä vaiheessa, kun en tiennyt, mitä ura edes tarkoittaa ja olen oikeastaan keksinyt podcastit.

Siihen aikaan, kun muun muassa keisari Augustus käski kaikkien lähteä Betlehemiin verollepanoa varten, kotikaupungissani toimi paikallisradio. Se oli kultaista aikaa, jolloin saattoi käydä Ruokavarastossa, maksaa markoilla, kävellä puhelinkioskiin ja soittaa pilapuhelun ilman kiinnijäämisen riskiä ja jolloin aivan kaikki yritykset eivät olleet vielä fuusioituneet. Ei myöskään pieni ja sympaattinen paikallisradio, jossa lähetettiin kerran viikossa lastenohjelma.

Lastenohjelmaan kuului soittoaika. Hyödynsin sen niin tehokkaasti, että minun varmaan luultiin olevan kaupungin ainoa lapsi. Sitä ei kuitenkaan pidetty kovin pahana, sillä minulta puuttui kokonaan suodatin. Niinpä kerroin perheeni kaikki asiat neli- ja viisivuotiaan näkökulmasta ja ilmeisesti show’ni oli erittäin suosittu.

Urani huipulle pääsin kuusivuotiaana, kun minut kutsuttiin suoraan radiolähetykseen syntymäpäivänäni. Sain toivoa koko ohjelman kaikki musiikit. Soittolistalla pyörivät ainakin Kikan Sukkula Venukseen ja todennäköisesti myös Meiju Suvaksen Pure mua. Sen lisäksi pääsin ääneen, tällä kertaa ilman vieressä vahtivaa äitiäni, joka ainakin kerran ilmeisesti joutui tekemään pienen intervention, kun isä oli yllyttänyt minut kertomaan terveisiä, joihin liittyi jollain tapaa sahti.

30.6.1992, kuusivuotissyntymäpäivänäni pääsin ilmoittamaan suuren uutisen ja samalla tekemään teon, jota ei perinteisesti naisten hommana lainkaan pidetä, nimittäin kosimaan. Ilmoitin olevani rakastunut isosiskoni poikaystävään ja kertonut, että he ovat naimisiin kovasti menossa, mutta eroavat kyllä siihen mennessä, kun minä saavutan täysi-ikäisyyden. Että sitten mennään naimisiin, vaikka tuleva aviomieheni minua oikein jonkin verran vanhempi onkin.

Voin kuvitella, että sisareni silloista puolisoa varmaan hävetti. Mutta sain minäkin osani 12 vuotta myöhemmin täyttäessäni 18 vuotta. En ollut yli kymmeneen vuoteen kuullut miehestä mitään, mutta toinen sisareni oli häneen jossakin törmännyt ja muistuttanut, että kosintaan tulisi vastata ainakin rukkasilla.  Kosinta oli suorassa radiolähetyksessä aikoinaan kuitenkin tehty ja laki teknisesti avioliiton mahdollistaisi. 18-vuotissyntymäpäivänäni sitten sain tekstiviestin tuntemattomasta numerosta ja siinä ne rukkaset.

Sillä hetkellä tiesin, miltä tuntuu, kun toivoisi maan nielevän. Tunsin niin syvää myötähäpeää kuusivuotiaan itseni puolesta ja suoraa häpeää siitä, että se kuusivuotias ja minä olimme sama henkilö.

Podcastini eivät sentään koskaan julkisuuteen päätyneet. Ajan hengessä nauhoitin ne c-kasetille. Isosiskoni kertoi kuunnelleensa joskus kasetilta tasaista ja hiljaista mölinää, joka kuulosti siltä, että luin nauhalle satua. Monotoniaa kesti hetkestä toiseen, kunnes yhtäkkiä karjaisin mikrofoniin niin, että kuuntelijan sydän jätti muutaman lyönnin väliin: KÄPYJÄ!

Minulla ei ole aavistustakaan, missä sadussa niin intohimoisesti käpyihin suhtaudutaan, mutta mikäli se joskus minulle vielä selviää, lupaan sen sadun podcastina toimittaa eetteriin. Siinä jää Matikainen-Kallströmin havujaperkelekin toiseksi, kun tässä päässä aletaan eläytyä.

Perhe Oma elämä Ystävät ja perhe