Olikohan tämä se, se kesän viimeinen viikonloppu. Ehkä tämän aurinkoisen sunnuntain jälkeen intiaanikesän alkuperäiskansa palaa kanoottiinsa ja soutaa kohti syksyä.

Vietimme eilispäivän ystäväperheen mökkisaaressa. Lapset käytännössä asuivat järvessä, minä puin ja riisuin kuopuksen uimapuvun ehkä kahdeksan kertaa. Poltin toisen olkapääni auringossa, kai koska olin vasta kolmantena rasvauslistallani. Kokeilin vuoden tauon jälkeen (ja toista kertaa elämässäni) suppailua, horjahdin laudalta ja pudotin aurinkolasini järvenpohjaan. Illallisella avatun kuohuviinin korkissa oli kirjaimet PK, mikä tuntui jo lähestulkoon johdatukselta. Paluumatkalla kuopus nukahti bussinpenkille, heräsi kotipysäkillä ja tanssahteli kotiin. Viisivuotias ihmetteli, miksi ulkona oli vielä paljon ihmisiä vaikka on jo uniaika.

Kolean kesän päättäneet kuumat viikot pakottavat porukan ulos kodeista. Rannoille, terasseille, festareille, mökeille ja jäätelökioskeille. Auringosta nauttimisesta on kuitenkin pelottavan lyhyt matka kesäsuorittamiseen: tänään ainakin täytyy, pitäähän sitä nyt, äkkiä ulos kun kohta on se kaamos taas. Ei pidä valittaa helteestä tai hiestä, eikä ainakaan istua sisällä katsomassa uusintoja telkkarista. Muistetaan nyt nauttia, ihan niin kuin se koliikkivauvaa kanniskeleva tuore äiti, jonka lapsi kuule kasvaa niiin nopeasti ja kohta tämäkin on muisto vain.

En ole ollut tänä kesänä lomamatkalla, en festivaaleilla tai kirja kädessä rannassa ruskistumassa kuten vuosi sitten. Ei ehkä ole ollut mahdollisuutta, muttei myöskään halua. En juuri nyt kaipaa kaukomaille, en viihdy isoissa ihmisjoukoissa. Uimisesta pidän, lukemisestakin, mutta grillikanan tavoin pyyhkeen päällä pyöriminen pienoisen päivetyksen toivossa tuntuu turhalta.

Eniten olen kesällä nauttinut rentoudesta. Siitä, kuinka helppoa lasten kanssa hetkittäin jo onkaan. Tänään käpöttelimme puistoon, pysähdyimme matkalla kahvilaan. Annoin lasten maistaa jäälatteani, katsoin kuinka he keskittyivät croissantien mussutukseen. Onko tinullakin hyvää äiti? kysyi kaksivuotias, kun hotkin munkkiani. Paluumatkalla löysimme parilla eurolla puistokirppikseltä ääntä pitävän marsun (vai hamsterin?) ja lelukissan kantokopassa, joilla taioin kaksikkoni äärimmäisen tyytyväiseksi. Kotona tarjoilin lounaaksi pinaattilettuja parvekkeella, lapset leikkivät eläinlääkäriä ja minä loikoilin lämmössä. (Sitä en tietenkään kerro, että aamupäivän kuuntelin räkäposkihuutoa stereona tai että poistuimme puistosta koska mukana ei ollutkaan varapikkuhousuja.)

Iltani sitten muuttuikin pyytämällä ja yllättäen lapsivapaaksi, joten täydellisen kesäpäivän kruunatakseni söin ystävän kanssa salaattia torilla ja pyöräilin sitten Rauhaniemen rantaan. Väki oli pakkautunut auringon nuolemille kallioille, ihmiset jonottivat vuoroin jäätelöä ja rillimakkaraa. Minä solahdin aaltoihin, yritin olla miettimättä miten kylmää vesi oikein oli ja palasin melko pian pyyhkeeni päälle lämmittelemään. Luin lainalehteä ja tavasin lujasti lempeän Maaret Kallion sanoja.

”Maarettia ihmetyttää, miksi nykyään pitää koko ajan puristaa itsestään enemmän – tai olla rentoutunut hidastaja. Molemmat elämäntavat ovat ankaria.” (Kauneus ja terveys, 15/2014)

Tämä minuakin ihmetyttää. Enää ei voi käydä jumpassa, pitää treenata fitness-vaatteissa ja proteiinipatukan voimalla. Ei voi vain syödä ruokaa, pitää olla hiilaridieetti tai sokerilakko tai superfoodia smoothiessa. Ei saa olla töissä, pitää edetä uralla. Eikä ainakaan voi olla vain äiti, pitää olla sitäkin jollakin erityisellä vakaumuksella tai vähintäänkin täydellisesti, jotta lopulta kehtaa uupua. Jossain kohtaa pitää hypätä pois oravanpyörästä, tarttua hetkeen ja kuunnella sisintään, löytää mindfullness ja mielekkyys leikkokukkien ja värityskirjojen keskeltä.

Minä olen nyt onnellisimmillani silloin, kun kaikki on hyvin. Ei täydellistä, supersuoritettua, viimeisen päälle tai juuri niin kuin olin viimeiset viisi vuotta suunnitellut. Siinä hetkessä, kun istun aamupalalla, luen päivän lehteä ja lapset kikattavat Jarille ja Karille. Kun unimuhjuinen kaksivuotias halaa ja sanoo minua ihanaksi (ja kolme minuuttia myöhemmin rääkyy naama punaisena että olen hyhmä kun en anna leikkiä sateenvarjolla sisällä). Kun löydän hyvän fontin tai otan onnistuneen valokuvan, kun joku retwiittaa 140 merkkiäni tai kun kirjaimet kulkeutuvat näppäimistöltä blogitekstiksi kuin itsestään. Kun näen eteisen peilissä lenkin jälkeen hikisen punaisen naaman tai ennen töihinlähtöä omimmalta tuntuvan asun. Tai tuon suihkunraikkaan kesänaisen, jonka silmänalusia en jaksa käsittää mutta jonka käsipisamia rakastan.

Psykoterapeutti Kallion synninpäästöä lukiessani tajusin myös, miksi koin ylpeyden seassa vienoa vaivaantumista, kun Lilyn toimituksen blogissa Helmi K. ylisti yksinhuoltajia supernaisiksi.

”En halua olla supernainen. Superleima on yhtä haitallinen kuin tyhmäksi tai heikoksi leimaaminen. Silloin jää ihmisenä näkymättömäksi.” (Kauneus ja terveys, 15/2014)

Minäkään en ole super, olen vain tarpeeksi hyvä äiti. Sitä on hyvin hyvin moni muukin. Minä rakastan lapsiani: ruokin, hellin, halaan, kuuntelen ja koetan ohjata oikeaan suuntaan. Ja minä myös hermostun, huudan, käytän vääriä sanoja ja varmaan kasvatuskeinojakin, syötän niitä pinaattilettuja ja ostan pienet ihmiset tyytyväisiksi pienillä vaaleanpunaisilla asioilla. Minunkin kauniin kotini valkoisessa sohvassa on tahroja.

Ei se ole superia, että karjuu kilpaa kahden lapsen kanssa kiireisessä eteisessä. Eikä se, että on joskus ihan kriisissä itsensä ja ihmissuhteidensa kanssa. Että on turvonnut ryppyinen väsynyt raato, joka saa suklaasta finnejä mutta syö sitä silti. Ei superiksi sanottukaan aina jaksa, eikä pidäkään. Minäkin kaipaan apua, kainaloa, syliä ja huolenpitoa – enkä minä ihan joka hetki haluaisi sellaisia toisille tarjota.

Helpointa on olla, kun ei päivästä toiseen kisko päälleen supersankarin ahdistavaa trikooasua. Kun ei brändää itseään kaikkivoipuuden logolla ja kuvittele elämän olevan suorittamista, selviytymistä tai toisten pelastamista varten. Silloin ei myöskään huomaamattaan päästä onnenhetkiä ohitseen, ei unohda itseään tai herää vuosien päästä etsimään näihin tavallisiin kesäpäiviin kadonnutta iloa.