9131 päivää
Helmikuu on suosikki kuukauteni sitten joulukuun, mutta viime vuosina sen alkua on varjostanut pieni alakulo, hetkellisen yksinäisyyden ja saamattomuuden tunne. Ajatukset menneestä, tulevasta ja käsillä olevasta hetkestä nousevat voimakkaammin pinnalle nurkan takana häämöttävän syntymäpäiväni myötä.
Syntymäpäivän aamunani en niinkään etsi peilin takana näkyvästä kuvajaisestani yöllä kohonneita uusia ryppyjä tai harmaantuneita hiuksia. Ennemminkin seuralaista yksinäiselle varjolleni sekä jotakin pysyvää ja vakinaista kiertolaisen elämääni.
Lisäksi sisälläni velloo ihmeellinen halu saavuttaa jotakin. Ennen nautin urheilusankareideni seurailusta kuvaruudun takaa, mutta nykyisin oivaltaessa itseäni nuoremman tavoittelevan kentällä unelmiaan tunnen pienen piston sisälläni. Monesti esitänkin leikkisän toiveen, että seuraavassa elämässä haluisin olla urheilija. Kyse ei ole kullasta ja kunniasta, vaan päämäärätietoisuudesta ja selkeästä maalista, jota kohti sydämen palo ohjaa. Arkkitehdin ammatissakin koen samaa halua saavuttaa jotakin cad-piirustuksia merkittävämpää. Tiedän minulla olevan tällä alalla vielä runsaasti armon aikaa, mutta silti tunnen itseni kärsimättömäksi ja epävarmaksi.
Joululomalla kotona vieraillessani syntymäpäiväni tuli puheeksi siskoni kysellessä, kuinka paljon oikeastaan täytänkään. ”Liikaa, 25.” oli ensimmäinen vastaukseni, johon nuorempi siskonikin leikkisästi kuittasi ”Vanhus!”. Keskustelu käytiin kuitenkin tutusti keittiössä ja äitini onnistuikin sanomaan jotakin, joka muutti käsitykseni vanhenemisesta ja sai minut iloitsemaan syntymäpäiväni saapumisesta jälleen hitusen enemmän. Meidän tulisi olla kiitollisia, iloita jokaisesta päivästä, jonka olemme saaneet viettää rakkaalla pallollamme, raikkaimpiemme parissa. Viime vuodet ovat osoittaneet minulle, ettei milloinkaan voi tietää, milloin aika päättyy. Se voi tulla hitaasti varoitellen tai yhdessä pienessä hetkessä, mitään sanomatta.
Monesti syntymäpäivältä toivoo myös jotain erityistä, jota se ei enää ole ollut kotoa pois lähdettyä. Tänä vuonna sain kuitenkin pitkästä aikaa parhaan syntymäpäivän. Äitini virtuaalisten kukkien lisäksi sain tuoreen kimpun ja illallisen parhaiden työkavereiden seurassa. Muukalaisen ja pysymättömyyden tunne sitoo meitä tiivisti yhteen piirustussalinkin ulkopuolella ja heidän kaltaisistaan ystävistä saankin olla ikuisesti kiitollinen. Heidän kanssaan oli ihana jakaa 9131:n päiväni ja tehdä siitä yhteinen muistomme. Saan olla kiitollinen kaikista noista 9131:stä päivistä ja etenkin kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat olleet luomassa ja jakamassa kyseisiä hetkiä. Syntymäpäiväni ei ole minun juhlani, vaan kunnianosoitus lähimmäisilleni, jotka ovat olleet rakentamassa päiviäni.
9132. päivä, tästä se lähtee. Hymyssä suin uusia, yhteisiä hetkiä kohden.