Aamu, hetki

Syvä hengenveto. Täytän kehoni kostean viileällä syysilmalla. Lokakuun koleus tuntuu ihanan raikkaalta, virkistävältä, jopa kaivatulta uneliaassa kehossani ja laukkaavassa mielessäni. Lukko kilahtaa ja jalat aloittavat huolettoman poljentansa tietäen määränpäänsä.

Rämisevä mukulakivitys vaihtuu pian lehtien matoittaman asfaltin rahinaan. Saavun hautausmaalle. Ylimääräiset ajatukset katoavat. Rauhoitun. Olen läsnä. En kaipaa menneeseen, en haaveile tulevaan.

Syysilma kietoo minut tiukemmin syleilyynsä. Vaivihkaan pieni tuulenvire koittaa availla kaulahuiviani, mutta kiedon sen tiukemmin ympärilleni. Aamuauringon säteet työntyvät kuihtuvan oksiston ja kostean ilman lävitse raidoittaen maiseman. Poljen ylväiden puiden viitoittamaa kujannetta. ”Ne puhuvat viisaita”, sanoi kerran pieni japanilainen ystäväni tutkaillen niiden suoria runkoja ja korkeuksiin kurottavia lehvästöjä.

 

Hautausmaan rauha jää taakseni ja liityn muiden työmatkalaisten jonoon. Lisääntyvä liikenteen melukaan ei riko sisäistä rauhaani, vaan rullaten mieleni tyhjenee. Ympäristö hälvenee ja vain silmäkulmastani huomaan valojen vaihtuvan.

Huomaamatta ja aivan kuin hetki sitten jalkani jälleen pysähtyvät ja tuntevat allaan kovan maan. Lukko kilahtaa. Olen tässä. Kävelen kohti ulko-ovea katseeni erottaen taas sen pienimmätkin yksityiskohdat. Mieli keventyneenä ja vireämpänä tartun sen kahvaan. Uusi päivä alkaa.

 

(Mielipaikkojani Kööpenhaminassa Assistens Kirgegård)