Odottava kvinoakaurapuuro

Nyt se on vihdoin täällä – marraskuu. Nyt on vihdoin lupa odottaa. Nyt jo viimeistään uskaltaa ripotella kanelia, kardemummaa, inkivääriä ja neilikka melkeimpä mihin vaan. Nyt sen uskaltaa jo tavata ääneen – j, o, u, l, u.

Monelle marraskuu symboloi kaamoksen alkua, mutta minulle marraskuusta helmikuuhun kestävä jakso on aina ollut sisäisen valon aikaa. Osin tämä johtunee siitä, että odottavan joulunajan lisäksi marraskuista nimeä kantavana helmikuun lapsena kylmät kuukaudet ovat täyttyneet juhlavalla lämmöllä.

Monelle myöskin sanan joulu mainitseminen marraskuun puolella on varmasti kirosana, johon yhdistyy loskassa kahlaaminen, talvitamineissa hikoilu ostoskeskuksen loisteputkien loisteessa, marketin kärryralli ja armoton hamstraus sekä tammikuussa tiukille vetävä kukkaro käsistä riistäytyneen kulutusjuhlan myötä – Joulusta tulee synonyymi stressille. Sen ei kuitenkaan tulisi olla näin. Joulua rakastavana ihmisenä, minusta on ikävää, jos ilon ja lämmön juhla muuttuu suorittamiseksi ja pakkopullaksi.

Olen perheessäni varsinainen ”jouluhörhö”. Pienenä unelmoikin tontunammatista ja pakkohan minun on se tunnustaa, että satumailman rikkoutuminen oli minulle kova kolaus. Lumouksen raukeamisesta huolimatta on joulu minulle edelleen mystistä odotuksen aikaa ja vanhemmiten yhdessäolo, pysähtyminen ja läheisyys vain voimistavat merkitystään. Joulunajassa parasta onkin juuri odotus ja valmistautuminen – pikkuaskareet kotona lähimmäisiään samalla ajatellen. Vaikka yhä näkisitkin punaista puhuessani joulusta en aio lopettaa, vaan innolla odottaa ja antaa joulun pikkuhiljaa työntyä keittiööni ja sieltä muualle asuntooni. Aion nauttia parhaista päivistä ennen kalenteriin kirjattua juhlaa, aion nauttia odottamisesta.

Lue koko juttu uudesta ositteesta www.cleanchoice.fi.