Farvel

Poskillani valuu vesi. Kuumat pisarat valuvat silmäkulmistani, mutta sateen keskellä sitä ei onneksi kukaan huomaa. Silmät sumeten poljen vastatuuleen ja jokaisella narahtavalla polkaisulla loittonen menneestä, tieto kasvavasta etäisyydestä vihlaisee sydäntäni.

Minulla oli viimeinen työpäivä, mutta kyseessä ei ollut vain työ. Se oli paikka luovassa yhteisössä, paikka perheessä. Puolessa vuodessa samassa tilanteessa oleviin harjoittelijoihin kasvoi työtä voimakkaampi side. Puolentoista vuoden matkallani tuntemattomassa kaupungissa sain ystäviä, joita olin elämääni kaivannut. He täyttivät puuttuvan paikan.

Water flows down on my cheeks. Hot drops are running from my eyes, but luckily in the middle of grey rain no one will notice that. Eyes dimming I am biking against the wind and each squeaking downward pedalling moves me away from the past, knowledge of the growing distance wounds my heart.

I had the last working day, but work was a more than just a job. It was a place in the creative community, a place in the family. During the half of a year we grew a strong bond with each other. Together we were strangers in unfamiliar city. During my one and a half year trip to an unknown city I got friends that I had been missing in my life. They filled the missing part.

 

Huomenna olisin jo kaukana. Meitä erottaisi meri ja usva unohduksen lailla hämärtäisi silmämme ja häivyttäisi kasvojemme piirteet.

Minua pelottaa. Tiesin tämän elämän vaiheen olevan väliaikaista, mutten sitä koskaan ajatellut. Juurruin ja nyt joudun irtautumaan omaksi rakentamastani arjestani, omasta kodista, omista ystävistä ja omista rutiineista. Palaan kotiin, mutta missä oikeastaan onkaan oma kotini. Palaan kodista kotiin. Pysähdyn vielä hetkeksi lapsuuden kotiini.

Tomorrow I would already be far away. The sea would separate us and the haze would be like the feeling of forgetting that will blur our eyes and fade the characters of our faces.

I’m scared. I knew this life stage would be temporary, but I never thought of it. I struck my roots on this position and now I have to break away from the everyday life that I had been building. I have to say goodbye to my own world, to my own home, to my own friends and my own routines. I’ll go back to home, but what actually is my own home. I will return from to home from a home. I shall stay a little while in my childhood home.

 

Herätessäni taas vanhasta vuoteestani vanhempieni talossa tunnen oloni tyhjäksi. On outoa olla kotona. Muuton ollessa ohi olen helpottunut ja raukea, mutta samalla jo ikävöin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, minulla ei ole paluulippua. Nautin kodin turvallisuudesta ja pysyvyydestä. Tiedän, että tänne voin aina palata, mutta olen silti vajaa.

Olen kuitenkin onnellinen, että sain kokea kaiken sen. Puoleentoista vuoteen mahtui niin sadepilviä kuin aurinkoisiakin päiviä. Muiden sanoista piittaamatta uskon sattumaan ja hetkelliseen onneen,  joka voi saapua arvaamatta suoraan kotiovellesi. Hetki on kuitenkin vain hetki ja muuttohaukoilla on tapana lentää valtamerten taa. Lyhyessäkin hetkessä ja yllättävässä kohtaamisessa on kuitenkin syytä iloon. Se jättää jäljen ja muiston. Onni voi piipahtaa luonasi, kunhan vain ensin astut ulos mukavuusalueeltasi.

Olen iloinen kaikista hetkistä, joita sain jakaa tapaamieni ihmisten kanssa. Tiedän, että monelle sanomani hyvästi jäi viimeiseksi ja muistikuvani hämärtyy jo, mutta hämäräkin muisto lämmittää ja sisälläni elää silti toivo jälleennäkemisestä.

When I once again woke up in my old bed in my parents house I feel empty. It is strange to be home. I’m relieved and drowsy because the moving is over, but I am already missing back. For the first time in a long time, I do not have a return ticket. I enjoy a security and permanence of the home. I know that here I can always come back, but I still feel that the piece is missing.

However, I am happy that I got to experience all of it. The last one and half year was filled with the rainy clouds and the sunny days. Ignoring what the others say, I believe in the faith of a chance and the short moment of happiness, that can arrive unexpectedly at your doorstep. But the moment is just a brief period of time and just like a peregrine falcon, it has a tendency to fly back over the ocean. However, even the short moment and a surprising encounter gives a reason to be happy. It will leave an impression and a warm memory. Happiness can drop by within you, as long as you take the first step out of your comfort zone.

I’m glad from all the moments that I shared with the people I met. I know that for many the good-byes were the last words, and my memories are blurred already, but even a weak memory will warm my soul and inside me still lives a hope from a reunion.