Irti totutusta

Kirjat Ravistettava – Omskakas (Saku Tuominen ja Katja Lindroos, 2009) ja Design Thinking (Tim Brown, 2008) herättävät lukijoitansa kyseenalaistamaan ympärillä olevaa maailmaa ja oppimiaan ajattelutapojaan. Sanan mukaisesti ne pyrkivät ravistamaan lukijansa ajattelua uusille urille.

Koulujärjestelmämme pohjautuu pitkälti niin kutsutun vasemman aivopuoliskon kehittämiseen. Pelkistäen vasen aivopuolisko vastaa loogisesta, analyyttisesta ja rationaalisesta ajattelusta kun taas oikeapuoli intuitiivisesta, luovasta ja tunteellisesta toiminnasta. Me opettelemme oikeita vastauksia, harjoittelemme ulkoa muistamista ja keskitymme yksipuolisesti loogisen ajattelun kehittämiseen sivuttamalla oikean puoliskon harjoittamisen.

Korkeakoulumaailmaan siirtyessäni ja tuttavapiirini laajetessa olen havahtunut yhä useammin tietämättömyyteeni ja ajattelemattomuuteeni. Usein jouduin myöntämään itselleni, etten tuotakaan asiaa ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi. Huomaan ottaneeni sinisilmäisesti vastaan oppia mieltämiltäni auktoriteeteilta, pitäen heidän kertomaansa yhtenä, oikeana totena. Kyseenalaistavimpien opiskelijatovereideni myötä olen tiedostanut kyseenalaistamattomuuteeni ja havaintooni havahtuminen on pakottanut minua raottamaan aivojeni ajatteluketjua ja olemaan valmiustilassa uuden omaksumiselle. Ravistettavan sanat ”Me emme kysy, me vastaamme. – – Meitä ei rohkaista epäilemään. Opettelemme nielaisemaan miettimättä. Opettelemme uskomaan sokeasti.” toimi lopullisena mieleni avaajana. Asioita ei ainoastaan voi ajatella toisin vaan niin tulee myös tehdä.

Minussa on herännyt puistattava ajatus – olen käynyt läpi yhdenmukaistavan mankelin. Koulumaailma on kehittynyt isovanhempiemme sotilaallisesta ilmapiiristä, mutta tunnen silti olevani osa koneistoa, joka on synnyttänyt ja synnyttää edelleen ihmisiä, jotka ovat oppineet olemaan kyseenalaistamatta. Vaikka luonteeltani olen hyvinkin utelias ja sana ”miksi” on suustani yleinen ilmaus, jatkuva kyselemiseni ei ole ollut luonteeltaan kyseenalaistavaa vaan tietoa etsivää. Minut on opetettu etsimään oikeaa vastausta. Toinen luonnettani leimaava piirre onkin tunnollisuus ja liiallinen kiltteys. Olen halunnut tehdä asioita järjestelmässä oikein, enkä ole uskaltanut rikkoa minulle asetettuja rajoja.

Olen tiedostanut itseni erilaiseksi oppijaksi. Kuvien ja visuaalisen viestin merkitys on ollut minulle suuri ja taiteellisen ilmaisun opetteluun minua on myös kotona kannustettu pienestä pitäen. Ainevalintani ovatkin usein poikennet totutusta valtavirrasta. Lukiossa valitsin muun muassa kuvataiteen, pitkän matematiikan ja luovan kirjoittamisen nautintoina oivalluksen tunteet. Hyvistä arvosanoista huolimatta koulunkäynti ei ole ollut minulle helppoa, kuten vanhempiani lukuun ottamatta kaikki tuntuvat kuvittelevan, vaan työlästä ja aikaa vievää. Akilleen kantapääni on ollut lukemaan sekä kirjoittamaan oppiminen ja yhä edelleen vieraitten kielten opiskelu. Aluksi pidin tuloksiin vaadittavaa yltiömäistä työmäärää opiskeluun kuuluvana luontaisena osana. Pikkuhiljaa havahduin, että asiat sujuvat joltakin niin vaivattomasti. Toisaalta hieman kadehdin heidän nopeuttaan ja pidin heitä lahjakkaina, toisaalta tajusin itse olevani erilainen. Vasta lukion viimeisenä vuonna jo osan ylioppilaskirjoituksista suorittaneena minulla todettiin lukihäiriö. Tieto toi syyn hitaudelleni, mutta samalla herätti turhautumisen tunteen koulujärjestelmää kohtaan. Opiskeluuni käyttämä aikamäärä olikin kohtuuton, minulla olisi kuulunut jäädä aikaa myös laadukkaaseen sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Lukion päätteeksi havahduin koulutusjärjestelmämme puutteisiin. Ravistettava antoi minulle rohkeutta horjuttaa lisää koulujärjestelmämme ja sieltä opitun ajattelumallin asemaa. Onko ylipäätään ulkoa opetteleminen mielekästä maailmassa, jossa kaiken tiedon saavuttaa muutamalla napin painalluksella? Onko oikean vastauksen etsiminen järkevää maailmassa, jossa niitä ei juuri koskaan ole?

Ajattelutapamme on hyvin vakiintunut. Koulun oppien lisäksi sitä ohjaavat monet muut tiedostamattomat tekijät. Huomaamatta välttelemme vaaraa ja riskejä, haemme turvallisuuden tunnetta, pelkäämme kontrollin menettämistä korostaen loogisuutta, säästelemme energiaa ja toistamme itseämme sekä tyydytämme mukavuuden halumme. Nämä ajatukset lukitsevat aivomme, estävät luovan ajattelun sekä uudet ja ennakkoluulottomat ideat. Omien ajattelumalliensa tiedostaminen ja kyseenalaistaminen on siis ensimmäinen askel kohti luovempaa ajattelua. Luovuuden voi tavoittaa asenteenmuutoksella. Luovuus on elämänasenne. Luovuus syntyy halusta tehdä asioita toisin ja paremmin, totutusta kaavasta poiketen.

 

Aivojemme yhdenmukainen tapa toimia johtaa ensimmäisten mieleen tulevien ideoiden tavanomaisuuteen. Ideointi onkin harvoja tapahtumia, jossa määrä luo laatua. Arkkitehtiopiskelijana luovien ratkaisujen miettiminen on minulle arkipäivää ja opiskelumme on hyvin käytännönläheistä muihin korkeakouluopiskelijoihin poiketen. Harjoitustöitä tehdessäni haluaisin aina kehitellä jotain uutta, jolla saisi toisten leuat loksahtamaan ja silmät kiiltämään innosta. Välillä tuntuukin, että ideointi vaihetta en osaa ja enkä uskalla lopettaa, koska idea voisi olla vieläkin parempi. Arkkitehtiosastolla yleiseksi tullut sanonta ”kill your darlings” alkaakin ehkä kääntyä itseään vastaan. Omiin ideoihin ei saa sokeasti rakastua, mutta kaikkia ei myöskään tarvitsisi laittaa hyllylle odottamaan päivänvaloaan. Itselleen saisi olla myös hieman armollisempi. Perfektionismi on paha vitsaus, mutta hiljalleen alan käsittää, että kaikki voisi olla aina paremmin eikä ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua. 

Aivoilla on tapa toistaa itseään, joten ideointikeinojen avulla pyritään pakottamaan aivoja yllättäville alueille. Opiskelussamme emme turvaudu lanseerattuihin ideointitekniikoihin. Pohdimme asioita joko ryhmässä pallotellen taikka itsekseen omien ajatusten uumenissa. Ryhmätyöskentelytilanteet ovat kuitenkin aina antoisia ja omaa näkemystään avartavia. Lisäksi ryhmässä työskentely motivoi ja antaa työntulokselle lämpimän hengen. En varmaan jatkossakaan käytä aktiivisesti mitään tiettyä ideointitapaa, mutta uskon aivojen käyttäytymisen tiedostamisen ja kyseenalaistamisen avaavan mieleni kahleita ja johtavan luovempaan ajatteluun. Uskon olevani valppaampi havainnoissani ja näkemään ympärilläni uusia ideoita.

Ideointi tekniikat voivat antaa meille myös suojaa, sillä pelkäämme arvostelua emmekä uskalla esittää uusia ideoita. Uusien ideoiden keksiminen ja läpivieminen edellyttääkin rohkeutta. Jos haluamme tehdä asioita tosin, joudumme ajattelemaan monia asioita toisin kuin valtaosa muista. Laumasta poikkeaminen ei ole meille kuitenkaan luontaista vaan asioiden tekeminen eri tavalla pelottaa. Yksinajattelu nähdään tosinaan ihailtavana itsenäisyytenä mutta toisaalta epäilyttävänä poikkeavuutena. Kuitenkaan se että, muut tekevät asioita eri tavalla ei tarkoita, että he tekevät asioita oikein. Ilman yksilöllistä ajattelua ei ole kuitenkaan mahdollista muuttaa mitään. Itsenäinen ajattelu ei ole laumasielulle luontaista, joten siihen on kiinnitettävä tietoisesti huomiota. Jollei omalle ajattelulle anna painoarvoa, alkaa kulkea massan mukana ja uskoa, että enemmistö on aina oikeassa ja että, on olemassa jokin järkevää syy, miksi asiat ovat niin kuin ovat ja miksi suurin osa ihmisistä tekee niin kuin tekee. Ajattelunsa laajentamisesta on opittava, että se, että muut tekevät eri tavalla ei todista mitään. Yleisten lainalaisuuksien kyseenalaistaminen, joukosta poikkeaminen ja riskien ottaminen ovat mahdollisia.

Toisinajattelussa ei ole kyse pakonomaisesta tarpeesta erottua vaan loputtoman vertailemisen kierteestä irtipääsyä. Luontaisesti imitoimme ympäristöämme, massastakin pyritään poikkeamaan juuri oikealla tavalla, jota muut oman polun kulkijat arvostavat. Tarkkailemme toisiamme kaiken aikaa. Suhteutamme ja vertaamme itseämme muihin. Se on ymmärrettävää, inhimillistä, mutta tuhoisaa. Vertailu ei lopu koskaan. Aina löytyy joku, jolla asiat ovat paremmin. Vertailemisen lisäksi meidän tulisi päästä eroon sen tavoitteesta, menestyksen selvittämisestä. Miten menestys määritellään? Sen mittareiksi olemme yleisesti hyväksyneet aseman ja varallisuuden, voisiko se kuitenkin olla jotain muuta.

Syyllistyn liian usein vertailemiseen, nykyisin onneksi jo hieman vähemmän. Kärjistetysti miellän sisareni turkulaista elitismiä ihannoivaksi nuoreksi ja hän vastaavasti minut itsetietoisesti erottuvaksi arkkitehtihihhuliksi. Näen hänet siis osana suurempaa massaa ja hän minut ”oikeaksi katsotun” erilaisuuden etsijänä. Tilanteet ovat tiukkoja kärjistyksiä, mutta nekin sisältävät aina pienen totuuden siemenen. Ennen kaikkea minulta puuttuu rohkeus. Sen olen kuitenkin tiedostanut ja olen päättänyt määrätietoisesti haastaa itseäni, tehdä asioita, joita normaali minäni ei tekisi tai salattu minäni haluisi tehdä. Lauma eläminen on kuitenkin turvallista, helppoa ja vaivatonta ja siksi niin kutsuvaa. Oman itsensä kuunteleminen ja löytäminen on paljon haastavampaa ja aikaa vievempää, eikä se aina kuitenkaan takaa onnellisuutta, jota tavoittelemme.

Pahimmat este rohkeudelleni ja luovuudelleni ovat epävarmuus ja epäonnistumisen pelko. Epävarmuus ja epäonnistuminen liittyvät aivoissa riskiin. Riskien sijaan haluamme nähdä maailmamme selkeänä, turvallisena ja ennakoitavana. Meidän tulisikin yleisesti päästä irti ajatuksesta, että epävarmuus on pahasta ja merkki kokemattomuudesta. Rehellisyys ja tietämättömyyden tunnustaminen ovat lähtökohtia avoimelle ideoinnille. Meidän on opeteltava ajattelemaan kuten Tove Janssonin Tuutikki-satuhahmo: ”Kaikki on hyvin epävarmaa ja se tekee minut levolliseksi.” Loppujan lopuksi olen alkanut käsittää, että voisin ottaa asiat hieman rennommin, sillä ei ole yhtä totuutta. Minun tulisikin luovassa prosessissani uskaltautua jättäytyä epävarmuuden alueelleni  ja sietää epävarmuuden tunnetta pidempään. Maailman yllätyksellisyys ei ole yllätys.

Ahdistuneen ja pelokkaan ihmisen ajattelu kapenee. Sekä Ravistettava että Design Thinking uskovat vahvasti luovuuden ja positiivisuuden yhteenliittymään. Teosten mukaan rentoutuminen ja onnellisuus laajentavat ajatteluprosessia ja tekevät ihmisistä mielikuvituksellisempia. Optimismi asuu luovassa ihmisessä. Positiivisuus puskee ajatukset liikkeelle. Optimistin kannustavana tausta ajatuksena on, että mikä tahansa uusi idea johtaa olemassa olevaa tilannetta parempaan lopputulokseen. Positiivinen suhtautuminen elämämme tapahtumiin on merkittävä itsestään riippuva asia, joka vaikuttaa kykyymme olla onnellinen. Positiivisuuden katsotaan tekevän ihmisistä onnellisia mutta myös onnekkaampia. Positiivisuus vaikuttaa onnekkuuteemme siten ,että positiivisessa mielentilassa havaitsemme enemmän. Positiivisuus mahdollistaa aktiivisemman havainnoinnin, löyhennämme infoseulaamme ja näemme helpommin erilaisia mahdollisuuksia. Itseään ei tule ottaa liian vakavasti. On uskallettava laittaa itsensä likoon, mutta tilanteen tullen on osattava myös nauraa. Kyseenalaistamisesta ei ole pitkä matka skeptisyyteen. Toisinajattelu on kuitenkin kaukana siitä, se lähtee liikkeelle myönteisen kautta.

Luovuus yhdistetään lapsiin. Arkkitehtuurin laitoksellakin vertauskuvia ja inspiraatiota haetaankin lapsista. Ensimmäisillä kursseilla kaivetaan takaisin järkiperäisen ajattelun unohduttamaa lapsuuden aikaista luovuutta. Yritetään päästä irti kahleista ja palata ajassa taaksepäin. Omasta ajattelusta lähdetään etsimään lapsenmielistä leikkisyyttä, viatonta intoa ja järjenvastaisia yllätyksiä. Lapsista huokuu huoleton onnellisuus ja sitä kautta kukkiva luovuus.

Ajatellakseen toisin, on päästettävä irti kaikesta vanhasta. On avattava ja tyhjennettävä mielensä opituista kaavoista ja ihmisluonnon vieteistä. On oltava lapsi taas. On aloitettava uusi kasvutarina. 

 

Kuvat Michelle Vandy