Kööpenhaminan kaduilta Dyrehaveniin / From the streets of Copenhagen to Dyrehaven

Keltainen kortinlukija kilahtaa kahdesti. Nojailen ystäväni kanssa maanalaisen valkoiseen, tai ainakin siksi suunniteltuun, kaakeliseinään samalla siemaillen huolella tippunutta aamukahviani. Maistan suussani suloisen suklaan.

Suristen ja kylmän viiman saattelemana junamme asettuu laiturilleen. Nousemme sisään ja raotan tiukasti napitettua takkiani. Asetan paksut lapaseni viereeni ja katselen ystäväni kauniiksi maalattuja huulia.

Pimeydestä pääsemme pian valoon. Radanvartta reunustavat graffitit ja ikivihreät muratit. Olemme kuitenkin matkalla ulos tästä urbaanista viidakosta.

Rakastan junassa istumista. Minulla on määränpää, mutta sen saavuttamiseksi minun ei tarvitse tehdä mitään. Minulla on oikeus olla, olla tekemättä mitään. Seuraamme kaupungin väljentymistä tanskalaiseksi omakotialueeksi ja vaihdamme satunaisia ajatuksia. Etenemme leppoisasti.

Yellow card reader clinks twice. Together with my friend I am leaning against the undergrounds white glazed tile wall, or at least that wall has meant to be white, while I am sipping my carefully manufactured morning coffee. In my mouth I can taste the sweet chocolate.

With whirr and the cold wind our train settles on its platform. We go on the train and I slightly open my tightly buttoned coat. I put my thick woollen mittens beside me and I am watching my friends beautiful painted lips.

Soon we go into the light out of the darkness. The trackside is lined with graffiti and evergreen ivies. However, we are on our way out of this urban jungle.

I love to sit on the train. I have a destination, but to achieve it I do not need to do anything. I have a right to be, be to do nothing. We follow how the city looses its structure to the Danish family housing areas and share scattered thoughts to each other. We proceed gently on our way.

 

Edessämme kohoaa metsä. Astumme sen portista sisään. Ylitämme autuuden rajan.

Oivallan olevani pieni. Olemme vain osa jotain paljon suurempaa. Ympärillämme kohoavat jylhät ja ikivanhat puut. Niiden paksut rungot ja juurakot ovat vahvasti sidottuna maahan ja niiden pikimustat oksat tanssivat tuulen kanssa.

Reagoin voimakkaasti ympäröivään äänimaailmaan. En kuule mukulakiviä vasten jyliseviä renkaita, roska-auton räminää, metrotyömaalta kantautuvia räjähdyksiä taikka kotikatuni diilereiden varoitushuutoja. Kuulen vain puhtaan hiljaisuuden ja puiden vallattoman kuiskeen. Kuulen kuinka vanhat rungot narisevat lähenevän myrskytuulen myötä.

Korvieni lisäksi silmäni alkavat kiinnittää yhä enemmän ja enemmän huomiota meidät sisälleen sulkevaan metsään. Kevättalvi on karu ja kaunis. Hiljaiseksi jäätyneitä lammikoita, kuihtuneina uinuvia heiniä ja kaiken keskellä vihreinä loistavia sammalmättäitä.

In front of us rises a forest. We enter through its gate. We cross the border of bliss.

I realize how small I am. We are only a part of something much bigger. We are surrounded by rugged and ancient trees. Their thick trunks and roots are strongly tied to the land and their pitch-dark branches are dancing with the wind.

I react strongly to the surrounding world of sounds. I cannot hear the thunder of the tires against the cobblestones, the rattle of garbage truck, explosions from underground construction site or the dealer’s warning cries of my street. I hear only the pure silence and the trees frolicsome whispering. I can hear the creaking of the old trunks in approaching storm wind.

Besides my ears my eyes begin to pay more and more attention to the woods that are enclosing us inside it. Spring winter is rugged and beautiful. Silently frozen ponds, emaciated dormant grasses and glowing green moss in the middle of everything.

 

Emme ole yksin. Metsässä kävellessämme löydämme myös seuraa – Peuroja. Ne tarkkailevat meitä valppaina. Ne höristävät herkkiä korviaan. Muutama liikahtaa levottomasti, mutta suurin ja tummin silmin ne katsovat sisimpääni ja antavat minun jäädä katselemaan niiden hienostuneita liikkeitä. Ne ovat lempeitä ja samanaikaisesti uljaita sekä kauniita, viattomia.

Virkistynein ja keventynein mielin aloitamme rauhaisan paluumatkan, yhtä kokemusta rikkaampana sulkien sydämiimme kauniin ja kylmyydenkin keskellä lämmittävän muiston.

We are not alone. While walking in the woods, we find also company – deers. They are watching us vigilant. They are picking up their sensitive ears. A few moves restless, but through their large and dark eyes they look inside my hearth and give me to stay to watch their sophisticated movements. They are gentle, majestic and beautiful at the same time, innocent.

With refreshed and lighter mind we begin a peaceful return trip, with one experience richer, closing our hearts a beautiful memory that warms you in the middle of coldness.

 

 Dyrehaven2930 Klampenborgavoin luonnonpuisto, joka on tunnettu peuroistaan 4 zonen matka Kööpenhaminasta C-junalla