Louisiana

Kööpenhaminaan muuttaessani ajattelin minulla olevan paljon aikaa sen kokemiseen. Aina olen tiennyt tämän elämänvaiheen päättyvän, mutta silti se on tuntunut kaukaiselta, kunnes käsillä oli viimeinen kuukausi, viimeinen päivä ja viimeinen aamu. Viimeiselle viikolleni olikin kertynyt vielä melkoinen lista kaikesta siitä, mitä halusin tehdä ja kokea – Paikoista, joissa olisi käytävä, jotta voin sanoa asuneeni puolitoista vuotta Kööpenhaminassa ja asioista, mitkä halusin kokea uudestaan, vielä viimeisen kerran. Nämä olivat myös asioita, jotka halusin rakkaaksi tulleesta kaupungista näyttää myös muuttopuuhissa avittavalle äidilleni.

Eräs näistä kohteista oli Louisiana, joka nimellään synnyttää jokaiselle Kööpenhaminalaiselle mielikuvan leppoisasta junamatkasta, rauhaisasti sisäänsä sulkevasta modernintaiteen museosta, arkkitehtuurin, maiseman ja taiteen yhteensulautumisesta, meren kohinasta taikka kupposesta kahvia horisonttia katsellen. Ennen kaikkea se tarkoittaa kuitenkin yhdessäoloa läheisteisensä kanssa taiteen viitoittaessa keskustelua uusille urille.

Kööpenhaminan museoista Louisianasta löytyy ajankohtaisimmat modernin taiteen näyttelyt. Tällä kertaa pääosaa näytti irlantilaisen valokuvaaja Richard Mossen näyttely ”The Enclave” (erillisalue). Ennakko odotuksiani pienempi näyttely koostui suuresta näyttelyn nimeä kantavasta videoinstallaatiosta sekä huoneellisesta valtavia valokuvia.

Töidensä avulla Mosse välittää kuvaa Itä-Kongon sisällissodasta käyttäen vanhaa armeijan infrapunakameraa kääntäen sodan julmat kulissit, vihreän viidakon, kauniin vaaleanpunaiseksi. Toiseen maailmansotaan suunniteltu sotatekniikkaa muuttaa näkymättömän näkyväksi ja Mossen töissä sen julma tarkoitus saa esteettisen otteen. Mossen kaunis väripaletti onkin vastakohta totutun mustavalkoiselle sotakuvaukselle.

Yleensä vieroksun videotaidetta kokien sen itselleni liian vaikeaksi ymmärtää, mutta Mossen dokumentaarisen videoinstallaation sanoma ei jää pimentoon. Useille eri valkokankaille heijastetut eri filminpätkät välittävät viestin kontrolloimattomasta sodasta. Sodasta, jolla ei ole yhtä keskusta. Sodasta, jossa väkivallasta on tullut pysyvää. Sodasta, jota värittävät jatkuva pelko, huhut ja taikausko. Sota on painajainen, jossa kauniin hiljaisen hetken rikkoo verenvuodatuksen julmuus.

Etenkin näyttävät ja satumaiset valokuvat vangitsivat minut kauneudellaan, mutta herättivät minussa ja äidissäni myös keskustelua taiteen rajoista. Mikä on taidetta? Mikä dokumentaatiota? Riittääkö vaaleanpunainen suodatin tekemään kuvatusta julmuudesta taidetta? Toisaalta töillään Mosse juurikin yhdistää nämä kaksi maailmaa – Taiteen kauniin kerronnallisuuden ja dokumenttivalokuvauksen tiedonvälityksen kanavana.