Vatsan pohjassa kouraisee sekä ylös nousevan hissin että ensimmäisen työpäivän jännitys. Hissin ovet avautuvat, ja astun keskelle tanskalaista arkkitehtitoimistoa. Suoraan toimiston sydämeen iskevää sisäänkäyntiä osasin jo varoa keväisen haastattelun perusteella. Haastatteluakin olin jännittänyt mieli levottomana, mutta jotain olin portfoliostani onnistunut selittämään, sillä sen myötä aukesi puolenvuoden harjoittelupaikka Dorte Mandrup Arkkitehdeille, vahvojen naisten pariin.

Aiemmasta toimisto käynnistä huolimatta astuin ulos hissistä tietämättä tarkemmin, mihin suunnata. Olin etuajassa, kuten aina. Onneksi parrakas skotti riensi avukseni ja ohjasi minut työpöydälleni vastatusten paahtunutta australialaista, jonka rinnallani kesän jäljiltä päivettynyt ihoni näytti harmikseni kalman kalpealta. Tuosta päivästä alkoi kuitenkin ikimuistoinen harjoittelujakso, kuin myös kielimuurin murtava iäti kestävä ystävyys.

Esimakua tanskalaisista tavoista olin saanut jo Kööpenhaminan Kuninkaallisen Taideakatemian Arkkitehtiosastolla, jossa olin viettänyt vaihdon merkeissä koko edeltävän vuoteni. Koululla fyysisestä pienoismallista olikin tullut tärkein työvälineeni ja sama jatkui toimistossa, mutta vieläkin paremmin välinen. Tulevana syksynä pahvia taas mattoveitsellä leikaten kaipailen varmasti toimiston laserleikkurin perään, joka mahdollisti aivan toisenlaisen mallinrakennustavan ja -tarkkuuden. Koneen hoitaessa leikkauksen huomio kohdistuikin oikeanlaisten piirustusten ja liitosten tekoon ja sainkin nauttia taitavien mallinrakentajien opista. Kokeneemmat ja toimiston tavoille jo oppineet harjoittelijat kun opettivat uusia tulokkaita.

Jos jotain koko Tanskassa oleiluni aikana olin kaivannut Suomesta, oli se järjestelmällisyys. Sattuma kun ohjaili työnjakoa toimistolla. Vaikka palokello soikin toimistolla onnistuneen kilpailun myötä toimiston voittaessa Wadden Sea Centerin, viimeisten iltojen auttaminen ja mallien rakentaminen tuntui vähäiseltä ja kaipailin tilannetta, jossa saisin aloittaa projektin aivan alusta. Dorte Mandrup Arkkitehdeilla harjoittelijoilla on merkittävä rooli kilpailujen tekemisessä ja ennen joulua pääsinkin viimeinen aloittamaan puhtaalta pöydältä uuden, mutta melko suuren ja haastavan kilpailun kanssa. Tehtävänämmä oli suunnitella Kööpenhaminan uusi psykiatrinen sairaala, jonka paksua tanskankielistä kilpailuohjelmaa lukiessani kiitin tanskanläksyjen parissa vietetyistä tunneista.

Pitkän ja tarkoin säädellyn sairaalakilpailun jälkeen en ollut aivan tyytyväinen harjoittelujaksoni antiin, sillä monimutkaisen tilaohjelman myötä harjoittelijoiden rooli irtautui pienen mittakaavan työstöstä. Työstimme maastoa, tutkimme massaa ja fasadeja mallin avulla, mutta käsitykseni pohjista pääsi hämärtymään. Onneksi minulle tarjoutui kuitenkin vielä joulun jälkeen mahdollisuus yhteen kilpailuun, pienempään kunnostustyöhön. Korttelitalon kunnostuksessa pienen budjetin myötä keskeiseksi muodostui uuden portaikon luonti osaksi tiilistä fasadia, mistä mielestäni tuli onnistunut ja toivonkin ideamme kantavan kilpailua pidemmälle.

Suurena erona suomalaisiin toimistoihin onkin harjoittelijan rooli. Tanskassa ideoimme konseptia, rakensimme ja työstimme työmalleja ja olimme mukana ensimmäisistä skisseistä viimeisiin esittelykuviin. Vastaavasti Suomessa olen tähän mennessä työskennellyt vain jo olemassa olevien projektien teknisempien työpiirustusten parissa. Tanskalainen suunnittelu vapaus heijastui toisaalta vastuuna ja pitkiksi venyviin työpäiviin, viikonloputtomiin viikkoihin ja stressikertoimen nousuun. Lisäksi tanskalaisessa toimistossa aisti hyvin lähes palkattoman työvoiman tosinaan ”tuhlailevan” työtuntien käytön, enkä ikinä Suomessa olisi voinut käyttää niin paljon aikaa vain asioiden testaamiseen.

Puoli vuotta Dorte Mandrup Arkkitehdeilla oli antoisaa ja opettavaa aikaa, mutta myös ajatuksia herättävää harjoittelijan roolista. Toisaalta nautin opista ja vaikutusmahdollisuuksistamme, mutta toisaalta kyseenalaistin minimaalisen palkkamme, vaikka samalla tiedän sen mahdollistaneen kymmenen harjoittelijan luovan yhteisön. Nyt Suomeen taas palattuani nautinkin toimiston huolenpidosta niin säännöllisempien työaikojen kuin palkan ja liikuntaan kannustamisen muodossa.

Lihavamman kukkaron perässä Tanskaan ja Kööpenhaminaan ei kannata siis lähteä, mutta kokemusten ja ystävien kylläkin. Muiden samassa tilanteessa olevien harjoittelijoiden kanssa oli helppo samaistua ja ystävystyä ja pitkätkin työpäivät täyttyivät naurulla ja nautinnollisilla kahvitauoilla. Ystävyytemme ei rajoittunut vain työpäiviin vaan se kantoi illallisille ja viikonloppuretkille. Meistä syntyi pieni perhe. Yksi erityinen piirre tanskalaisessa toimistokulttuurissa onkin perjantaibaarit, jolloin toimistossamme lähes poikkeuksetta sihahti neljän jäljissä oluttölkki perjantai merkiksi. Ilmapiiriä vallitsi rento yhteisöllisyys ja ystävyys. Kello neljältä ei sännätty äkkiä kotiin oman perheen ja omien ystävien pariin vaan istuttiin hetki työkavereiden, ystävien parissa. Toisinaan pitkän päivän jälkeen vapaaehtoinen hilluminen toimistolla ei aina maittanut, mutta perjantaibaari on mielestäni hieno symboli avoimuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Ei ollut väliä olitko harjoittelija taikka ylempi johtaja, vaan kaikki olivat tervetulleita keittiönpöydän äärelle tuulettamaan ja jakamaan ideoitaan ja ajatuksiaan. Leppoisasti rupatellen ja ystävystyen perjantai-illoista kehkeytyi luovia ideariihiä.

Aikanaan ajattelin, että arkkitehtiopiskelijana minun tulee lähteä vaihtoon ja sen enempää siitä haaveilematta lähdin matkaan. Olen melkoinen kotihiiri, mutta olen iloinen, että nousin koneeseen ja astuin ulos mukavuusalueeltani. Puolitoistavuotta on kasvattanut minua valtavasti ennen kaikkea ihmisenä, mutta harjoittelun aikana tunsin jalkojenikin kasvavan jo hieman sopivimmiksi myöskin itse arkkitehdin saappaisiin. Opin myös aukaisemaan suuni englanniksi ja siinä sivussa tekemään itsestäni selkoa myös tanskaksi. Toimistotyö antoi uutta uskoa omiin kykyihini. Näin millä materiaalilla kilpailuihin osallistuttiin ja olin sitä itsekin tuottamassa. Omia piirustuksiani päätyi kilpailuplansseille, mikä antoi itselle varmuutta, että kykenen siihen joskus aivan itsekin. Myöskään ajatus valmistumisesta ei tunnu niin kauhistuttavalta. Alkujaan olin ajatellut, että minulla ei ole mikään kiire valmistua, haluan ottaa rauhassa oman aikani ja kehittyä mahdollisimman hyväksi. Toisaalta oivalsin nyt, että toimistossa oppii valtavasti uutta kokoajan ja siten ajatus valmistumisesta ja työskentelystä täydellä teholla uutta omaksuen kiinnostaa minua aiempaa enemmän. Kasvoin myös henkisesti saaden elinikäisiä ystäviä ympäri maailmaa kuin myös ikuisesti voimassa olevan kutsun toimiston joulujuhliin. Haikein mielin jätin hyvästit Kööpenhaminan työpisteelleni, mutta jäähyväisiinkin sisältyi toive ja usko jälleennäkemisestä.