Periksiantamattomuudesta ja lukihäiriöstä
Olen vihannut vuoroin joka toista aakkosta, viimeisimpänä Ä:tä, tavatessani tavutaulukoita vanhempieni sängynlaidalla. Olen harjoitellut kirjoittamaan kaunoaakkosia voipaperin lävitse keittiömme pöydällä. Äidinkieleen aineeni on vilissyt muorien sijaan moureja kirjainten peilautuessa. Olen lukenut koekirjoja 10 sivun tuntivauhdilla. Olen saanut englannin tunnilla moitteet läksyjen tekemättä jättämisestä, vaikka niiden tekoon olen uhrannut koko illan.
Olen kamppaillut. Olen oppinut.
Minut on leimattu hikipingoksi samanaikaisesti minun ihmetellen, miten toisille kaikki on niin helppoa. Miten he ovat niin nopeita? Miten muilta löytyy vapa-aikaa yhdessäoloon omien iltojeni vierähtäen yksinäisenä läksyjen parissa?
Lukioaika koeviikot yöttömine öineen olivat minulle ja vielä enemmän äidilleni yhtä painajaista. Äitini onkin nähnyt paljon vaivaa, jotta olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, ja hän on ensimmäisistä kouluvuosista alkaen tiedostanut, ettei kaikki ole kohdillaan yrittäen saada minulle apua. Muut kuitenkin ovat nähneet minut vain kympin tyttönä, joka saavuttaa kaiken helpolla ja äidin puheet lukihäiriön tutkimisesta ovat haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Opinto-ohjaajanikin piti päätöstäni suorittaa lukio neljässä vuodessa turhana luppoajan haalimisena.
Koeviikkojen päätteeksi koittivat ylioppilaskirjoitukset ja muut ihmettelivät vain rakkoni kestävyyttä. Minä laskelmoin, ei nesteitä, ei vessahätää, ei hukattuja minuutteja. Ennen lukiota inhosin äidinkielen tunteja ja pelkäsin ääneen lukemista, mutta uusi opettajani sai sanani vapautumaan ja itsevarmuuteni kasvamaan. Ylioppilasaineen kirjoitukseen en lähtenyt enää punakynän viuhunaa peläten, vaan taktikoiden heikkouteni ja vahvuuteni tuntien. Olin päättänyt, että novellianalyysiä en edes vilkaisisikaan, sillä sen lukemiseen minulla ei olisi yksinkertaisesti aikaa. Ytimekkäistä otsikkoaineista taikka kuvista valitsisin tehtäväni ja Elviksen saattelemana käteen pamahti kuningataraineen laudatur.
Keväisen äidinkielen kokeen jälkeen, minulla oli koulua oman valintani myötä vielä vuosi jäljellä. Seuraavan syksyn hyvinvointiviikolla koulumme käytäville saapui myös lukihäiriön asiantuntija ja äitini puheet muistaen pysähdyin hänen juttusille. Keskustelun jälkeen hän pyysikin minua saapumaan toimistolleen viralliseen testiin, josta tein sittemmin historiaa. Luetunymmärrystä testaavassa osiossa sain hänen potilaistaan ensimmäistä kertaa kaikki oikein käyttäen siihen kuitenkin ennätykselliset kolme varttia. Koko testin tulos oli kuitenkin diagnoosi keskivaikeasta lukihäiriöstä ja luetunymmärtämistesti paljasti hänelle, miksi muiden on ollut vaikea uskoa ja havaita ongelmiani. Olen periksi antamaton ja minulla on tahdonvoimaa kohdata ja ylittää haasteet, eikä tällöin lukihäiriötä voi todeta yksin rasti ruutuun kaavakkeella, jossa haetaan vastauksia väittämiin kuten ”et ole lukenut yhtään kirjaa loppuun”. Jos äidinkielen tunnilla luettavaksi tulee kirja, minä luen sen, en päivässä, ehkä viikossa jos oikein aherran.
Varmennus lukihäiriöstä oli osin helpottava tieto. En ollut vain tyhmä, vaan hitaan lukemiseni ja vaikean kielten oppimisen takana oli luonnolliset syyt. Toisaalta olin harmistunut. Toteamiseen meni 13:sta kouluvuotta. Koin jääneeni paljosta paitsi uhraten aikaa läksyille ja jääneeni toisten lasten ja nuorten ulkopuolelle.
Minua edelleen vihastuttaa, jos äidinkielenaineiden ulkopuolella takerrutaan liiaksi kirjoitusvirheisiin, oli kyse sitten kenen tahansa tuotoksesta. Tilanneyhteydessä vaadittava muodollisuus on sitten asia aivan erikseen, caps lock ja liiallinen puhekieli saa myös minun niskavillani nousemaan. Luokkahuoneen ulkopuolella virhekeskeisen lukemisen sijaan olisikin antoisampaa, jos hyvän tekstin kohdatessamme antaisimme sille kiitosta sekä keskittyisimme enemmän sisältöön.
Eräästä asuntosuunnittelun tentistä sainkin 5+:n, mutta ainoat kommentit koskivat vain ”huolimatonta” kieltäni. Inhoan kun minua kehotetaan huolellisuuteen, tarkisteluihin tai käyttämään enemmän aikaa tehtäviini, sillä hitauteni takia käytän niihin jo nyt paljon aikaa ja voin kertoa myös tarkistavani tekstini, mutta omille virheilleni sokeudun. Tietokoneen käyttö sentään pelastaa minut nykyisin kääntyileviltä vokaaleilta, eikä jouluiset ”mourit” enää seikkaile sivuillani.
Tietäen lukihäiriöni minun on hieman helpompi antaa anteeksi tyhmät kirjoitusvirheeni, mutta siltikin sisäinen perfektionistini pelkää virheitä ja koen nolostuvani kun niitä löytyy tekstistäni. Olin ajatellutkin kirjoittavani lukihäiriöstäni sillä se leijuu kaikesta huolimatta harmaana pilvenä arkeni ympärillä ja siihen kytkeytyy muita mielenkiintoisia asioita, kuten oikean aivopuoliskon vahvistunut luovuus, mutta todellisen ärsykkeen ja aiemmista suunnitelmista poikkeavan sävyn kirjoitukseeni antoi erään lukijan kommentti: ”Kivan oloinen blogi, hyviä aiheita ja kauniita kuvia, mutta jatkuvat kirjoitusvirheet ja huono suomi ärsyttävät.” Itse koen kuitenkin virheistä ärsyyntymisen vääräksi aiheeksi ärtymykseen ja hetkeksi kommentti jäikin minua kaivelemaan, ärsyttämään ja latistamaan. Olin jo suuntaamassa nukkumaan, kun näin kommentin ja välittömästi päässäni alkoi raksuttaa ja minun oli pakko purkaa ajatuksiani.
Tekstini alkion jätin kuitenkin hetkeksi hautumaan ja rauhoittumaan ja nyt viikonloppuna palasinkin luonnokseni ääreen uudemman kerran kitkien pois omaa ärtymystäni. Kirjoitelmallani en halua oikeutusta kirjoitusvirheisiini, vaan yleistä ymmärrystä erilaisia oppijoita kohtaan ja painottaa virheiden takertumisen sijaan sanoman merkitystä.
Ilman lukihäiriötäni elämäni olisi varmasti osin helpompaa ja säästyisin nolottavilta tilanteilta, kun en takkuilisi kankean lukemien ja oikeinkirjoitukseni kanssa, mutta silloin voisin olla myös tyystin eri ihminen, välttämättä en edes istuisi tässä kirjoittaen. Heikkoudet kielellisissä taidoissa ja sen rytmissä kompensoituvat oikean aivopuoliskon toiminnoilla. Monen lukiongelmaisten vahvuuksiin lukeutuvat luovuus, hyvä ymmärrys, päättelykyky ja mielikuvitus, eikä se poissulje lahjakkuutta myöskään kirjallisuuden parissa. Niin tanskan H.C. Andersen kuin oma Alvar Aaltomme ovat kärsineet lukivaikeudesta.
Tylsä tosiasia kuitenkin on, että luku- ja kirjoitustaito kehittyy vain harjoittelemalla ja virikkeellinen ja tukeva oppimisympäristö auttavat kasvavaa ja kehittyvää lasta kuin myös aikuista. Äidilleni olenkin kiitollinen, että hän jaksoi lukea meille iltasatuja, mikä on vahvistanut omaa kielellistä ymmärrystäni ja sanavarastoa kuin myös ennestäänkin vilkasta mielikuvitustani. Kirjoittamiseni vahvistuu vain kirjoittamalla ja sormet ristissä toivonkin, että tekstiini ei ole eksynyt hirmuisia kömmähdyksiä, ainakaan Wordini ei vilku punaisena.
Kuvista kiitos Michelle Vandylle.