Kaikilla on huonoja päiviä, mutta jos ei kestä lapsen kiukuttelua, kannustan miettimään syitä ja hakemaan apua. Harvoin lapsessa on vika – meissä vanhemmissa kyllä. Käsittelemättömissä asioissamme, peloissamme, kiukuissamme, pettymyksissämme ja suruissamme, joita olemme kantaneet ehkä kolmekymmentä vuotta tai kolme kuukautta. Mutta niin kipeissä, että vain lapsi osaa näyttää ne meille – koska lapsi on viaton. Niin kuin mekin olemme joskus kauan sitten olleet.

Täällä Lilyssä bloggaava Susinaine kirjoitti kesäkuussa todella hyvän ja rohkean tekstin aikuisten kyvyttömyydestä kohdata lapsen kiukku. Teksti löytyy täältä, suosittelen lukemaan. Minussa se herätti paljon ja kaikenlaista, jaan siitä osan tässä ja nyt. 

Syntyvyys on laskussa, se on tutkittu juttu ja asiasta ollaan huolissaan. Syitä on varmasti monia, kuten taloudellisesti epävarmat ajat, työelämän vaatimukset ja ihan vaan halu elää vapaampaa elämää. Pasi Sillanpää kirjoittaa Rapportin kolumnissaan, kuinka vanhemmuudestakin on tehty suorittamista: 

Elämään sisältyy yhä vähemmän spontaania. Sen pitää olla hyvin suunniteltu menestystarina. Sellaiseen tavoitteeseen lapset sopivat varsin huonosti.

Lapset sopivat myös hyvin huonosti siihen, että ihminen haluaa helliä käsitystä itsestään kaikkivoipaisena ja täydellisenä olentona. Somessa voi feikata ja esittää olevansa jotain muuta kuin on, mutta lapsen edessä ei. Lapsi työntää peilin aikuisen naaman eteen pelkällä olemassaolollaan, eikä sieltä näkyvä kuva ole välttämättä kaunis. 

Ja se kuva paljastaa myös armotta sen, katsooko peilistä takaisin oikea aikuinen vai joku, joka on aikuisten vaatteista huolimatta vielä itsekin lapsi. 

Tässä kohtaa minä narahdan aina. Lasten seurassa aktivoituvat minun kipupisteeni, minun sisäinen haavoitettu lapseni. Tiettyyn pisteeseen asti kykenen esittämään aikuista, sitten en enää jaksa. Kestän maailman huonoiten sitä, että minulta vaaditaan lakkaamatta jotakin: oli se sitten ruokaa, katsetta tai ymmärrystä. Silloin palikkatornini kaatuu, leikkiponin harja menee umpisolmuun eikä palapelin viimeistä palaa löydy mistään. En pidä itsestäni silloin ja olen maailman onnellisin siitä, ettei minun tarvitse elää sellaista elämää joka ikinen päivä.

En todellakaan tiedä, miten siitä selviäisin. Luultavasti päätymällä Alibin kanteen.