syntymättömistä kansalaisista

En katsonut eilen A2-iltaa. En yksinkertaisesti voinut. Vitutti ja itketti. Aihe tulee liian lähelle, se iskee ilmat palleasta pihalle ja saa välillä huutamaan kivusta. Sydämen kivusta.

Ja sitten se leimahtaa. Viha. Kiukku. Katkeruus. Siitä, että jos minua olisi kuunneltu, meillä voisi olla kuusi Pientä. 

Keskenmenneitä unelmia.

Syntymättömiä kansalaisia.

Kuusi.

Tästä kohdusta. 

Mikä sitten meni vikaan? Moni asia. Ensinnäkin se, että ensimmäisen keskenmenon jälkeen kukaan terveydenhuollossa ei huomannut tarttua siihen tosiasiaan, että ex-puoliso oli selkäydinvammainen. Että vamma vaikuttaisi myös siittiöiden tuotantoon – sehän ei tullut kenellekään missään vaiheessa mieleen, ei ennenkuin se oli biologisten lasten hankkimisen kannalta peruuttamattomasti liian myöhäistä. Toiseksi se, että toisen keskenmenon jälkeen kukaan terveydenhuollossa ei huomannut tarttua siihen tosiasiaan, että minulla on veritulppa-alttius. Eikä kolmannen. Eikä neljännen. Eikä viidennen. Kuudennen kohdalla sitä pidettiin ”äärimmäisen epätodennäköisenä”, vaikka tässä välissä tukoksia oli ollutkin. Ja viimeisen icsi-hoidon mennessä vituralleen sitten huomattiin, että HUPS – vamma-asiaan olisi tosiaankin pitänyt puuttua jo ensimmäisen keskenmenon jälkeen, kiirehtiä hoitojen aloittamista ja niissä pysymistä.

Niin. HUPS.

En tiedä, tuntuuko vaan minusta tuo HUPSin sanominen jotenkin lattealta siinä vaiheessa, kun huomataan se karu tosiasia, että toisin toimimalla olisimme olleet vanhempia jo pitkään. Että HUPS korjaa kaiken niin, että vahingosta ei kannata hermostua, inhimillisiä virheitä kun sattuu kaikille. Sattuuko? Samanlaisia? Näitä, jotka määrittävät koko loppuelämän? Ja parasta kaikkien HUPSin selittelyjen kohdallahan on ollut se, että sanotaan, ettei tullut mieleen. Ei tullut mieleen. Siis terveydenhuollon ammattilaisille. Niille, jotka ovat opiskelleet vuosikausia lisääntymislääketiedettä ja jotka sanovat olevansa oman alansa asiantuntijoita. No, olisihan se tietysti väärin tavallisena potilaana olettaa, että lääkärille tulisi mieleen selvittää syyt ja seuraukset. Mutta ei, kun tulee HUPS.

Niin.

Se, että meillä ei ole vauvaa eikä lasta, johtuu hyvin pitkälle suomalaisen terveydenhuollon ja varsinkin erikoissairaanhoidon ammattitaidottomuudesta. Se on kurjaa. Olisi helpompi hyväksyä tilanne, jos kyse olisi kehollisesta poikkeudesta tai siitä, että munasoluja ei tule. Kun joku toinen ryssii oman elämän suurimman haaveen, sen kanssa on paljon vaikeampi elää.

Minä toivoisin, että jokainen lapsettomuushoitojen kanssa tekemisissä oleva lääkäri tarkistaisi oman tietotaitonsa. Minä toivoisin, että kenenkään muun äidiksi tai isäksi tuleminen ei jäisi toteutumatta vaan siksi, että kenellekään ei tullut mieleen.

Se on irvokasta.

Ja väärin.

Ja se korventaa sydämessä jokaikisenä päivänä, vaikka kaikki muuten olisikin hyvin. Ikävä ei lähde pois. Eikä suru. Se seuraa minussa mukana ihan aina.

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys Uutiset ja yhteiskunta

onko se rakkautta?

Mistä sen tietää, että onko se rakkautta?

Tietääkö sen siitä, että aamulla herätessä vieressä näkyvä Kumppani saa sydämen hypähtämään ilosta ja nostaa hymyn unenpöpperöisille kasvoille?

Tai siitä, että aamulla lenkitetään Koiraa aamuviideltä yhdessä ja unihiekan karistessa silmistä käsi etsiytyy käteen kummaltakin?

Tietääkö sen siitä, että päivän aikana puhelimeen tullut viesti naurattaa vielä silmät kyyneliin vessatauollakin tai että hyvin kurjana päivänä pitää päästä vessaan soittamaan pillityspuhelu ensimmäisenä Kumppanille, ihan vaan siksi, että kuulee tämän äänen?

Mistä sen tietää, että onko se rakkautta?

Tietääkö sen siitä, että ruokakaupassa Kumppani kantaa aina ostoskorin tai työntää kärryt? Tai kotona vie roskat ja tiskaa? Tai kysyy, voitaisiinko hieroa toistemme hartioita? Tai ottaa kainaloon juuri ennen nukahtamista ja antaa vielä ekstrapusun otsalle?

Tietääkö sen siitä, että yöunen ollessa kateissa Kumppani kääntyy päin, silittää ja kysyy, että onko kaikki varmasti nyt hyvin? Tai siitä, että levottomana yönä Kumppani herättää hellästi ja sanoo sen olleen vaan unta?

Siitä, että iho ihoa vasten on maailman turvallisin kölliä, ilkialasti, ihan paljaana? Tai siitä, että ei henno päästää toisesta irti, vaan kaivautuu yhä syvemmälle syliin, vaikka juuri aikaisemmin olisi pantukin kuin teini-ikäiset puput? Että ei tarvitse esittää mitään. Yrittää olla mitään muuta – yhtään ehjempi tai vähemmän hukassa. Onko se rakkautta, että tietää kelpaavansa juuri sellaisella nutturalla tai unirähmä poskella, kun on?

Mistä sen tietää, että onko se rakkautta?

Siitäkö, kun joka ikisenä aamuna ensimmäisenä kiittää hänestä. Kun joka ikisenä iltana kiittää hänestä. Kun päivän aikana odottaa, että saisi halata? Antaa pusun, nähdä hymyilevät silmät ja tuntea lämpimät, isot ja turvalliset kädet ympärillä. Nojata rintakehää vasten ja vaan kuunnella sydämen sykettä. Siitäkö?

Vai siitä, että kun sitä toivoo, että saisi elää? Vaan elää tätä arkea. Ihan tavallista. Yhdessä. Saman katon alla. Samassa sängyssä. Saman aamukahvin äärellä.

Kun sitä tykkää toisesta. Enemmän ja enemmän. Siksi, että se pysyy. Ei huoju pienessä tuulessa. Siksi, että se herättää sisällä jotain äärimmäisen voimakasta, kaunista, herkkää ja rujoakin. 

Niin. Ehkä se on rakkautta. Kumppanuutta. Läsnäoloa. Vierellä kulkemista, samaan suuntaan katsomista. 

(Olen päättänyt olla pelkäämättä. Elää tässä hetkessä. Tämän ihmisen rinnalla. Pitää kiinni kädestä ja kulkea kohti syysmyrskyjä. Niiden jälkeen tulee aina auringonnousu. Aina. Käsi kädessä se vaan tuplaa siitä nousevan ilon.)

Suhteet Rakkaus Mieli