Meillä tapeltiin. Oikein kunnolla. Niin, että ensin minä kuljin Miehen perässä ja huusin naama punaisena. Sitten käännyin kannoillani ja huusin keuhkojeni pohjasta: ”Voi PIIP tätä PIIP PIIP PIIP PIIP elämää!”

(Koska olen tehnyt uuden vuoden kunniaksi päätöksen olla kiroilematta tänä vuonna vähemmän kuin aikaisemmin, olen töissäkin siirtynyt piippailemaan.)(Ei toimi. Ei, vaikka kuinka yrittäisin. Mutta jos tuon alunkin sanoittaisi uudelleen näin: ”Voi perse tätä saatanan paskanpaskanpaskaa elämää! – tuntuu heti paljon paremmalta ja tuollehan se kuulosti.)

Kannoilleni kääntyi myös Mies, joka puolestaan antoi tulla keuhkojensa pohjasta. Hetken käytävähumpan ja jokseenkin kokonaisvaltaisen huutoduon jälkeen Mies lähti tietokoneelle ja minä sohvalle, marttyyrimäisesti viltin alle vollottamaan.

”Voi PIIP! Siis voi PIIP! Siis voi pe****n pe****n pe***!” 

”YHYY!”

(Työhuoneesta ei kuulu mitään. Siis ei mitään. Paitsi scrollausta.)

Minä vikisen viltin alla  ja vollotan naaman märäksi. Samalla puhun ääneen sitä, mikä riepoo ja mikä ahdistaa ja pelottaa ja ketuttaa ja kun ne menkatkaan ei vielä ala ja jos ne ei nyt juuri tänään ala, niin sitten menee taas kaikki ihan sekaisin siellä lapsettomuuspolilla ja kaikki siirtyy ja YHYY tulee jo parkuna.

(Vähitellen Mies siirtyy muina miehinä olohuoneeseen katsomaan telkkaa.)

Minä parun ja niistän ja parun ja vikisen ja kurkkukin on jo niin kipeä. Maskara naamalla ja räkää poskella minä nousen ja lähden niiskuttaen kohti vessaa aikomuksena hautautua vessapaperirullan kanssa takaisin viltin alle. 

yhyy

Mies tarttuu ohimennessäni kädestä, lähinnä hipaisee ja sanoo: ”Minä rakastan sinua.”

Jos joku voi rakastaa naamansa turvoksiin vollottanutta ja kurkkunsa käheäksi huutanutta noin paljon, niin ei minulla taidakaan olla hätää. Ei, vaikka välillä täällä lentelisi liuta ärräpäitä ja tanssittaisiin vaihtoaskelin käytävähumppaa.

P.S Nukkumaan ei mennä vihaisina eikä puhumatta. Anteeksi annetaan ja anteeksi pyydetään. Ja nukahdetaan sanomalla: ”Sinä olet minulle rakas.”