Fyysiset olotilat jatkaa aikalailla samalla radalla näilläkin raskausviikoilla, eli pääosin kaikki hyvin; semisti tukala olo välillä ja harjoitussupistuksia silloin tällöin (nyt ehkä jo tunnistan niitä välillä!) mutta pääosin normaali olo. Pääsin Heels-tanssitunnin kuvauksiinkin viikonloppuna ja se meni hyvin! Pelkäsin että vatsa estää tanssimisen ja sitten harmittaa, mutta pelko oli onneksi turha.

Tämän rv 27 alussa selkeästi kasvu hurahti taas eteenpäin, vatsassa on välillä menkkamaisia kipuja ja liitoskivut muistuttelivat itsestään. Muuten ei paha, mutta kun herään siihen yöllä ja pari-kolme tuntia valvottuani saan vasta uudelleen unta, niin se syö naista. Onneksi ei ole aamuherätyksiä enää töiden puolesta! Tuon parin-kolmen tunnin valvomisen ajan teen joko kyykkyjä olohuoneessa, kävelen taloa ympäri ja venyttelen -tai kaikkea tätä- mikään muu ei oikein särkyyn auta. Ja levottomat jalat monesti liittyy tähän särkyyn myös, sen vuoksi on pakko tehdä yö-aerobicia että kestää olla taas nahoissaan 😀

Nyt kun jäin töistä pois, on täytynyt keksiä muuta hommaa mihin kuluttaa energiaa.Toistaiseksi metsäkävelyt on toimineet hyvänä keinona. Onkin ollut kiva tutkia uusia metsäpolkuja, joita onneksi täällä päin on paljon! Lisäksi maisemat on näkemisen arvoisia näillä keleillä ja hitsi että eilinen auringonpaiste sai kyllä hymyn huulille myös 🙂

Pääni sisältä löytyi yksi uusi tunne viime viikolla: yksinäisyys. Puhuinkin siitä ääneen siskolleni, sillä en oikein hoksannut että mistä se juontaa. Olin vielä käynyt töissäkin, nähnyt muutamaa tanssiryhmäläistäni, ystävääni, perhettäni ja mieskin oli ollut kotosalla. Seuran puutetta se ei ollut. En siis osannut yhtään ajatella miksi tunsin yksinäisyyttä?

Siskoni, joka on myös äiti, veikkasi että ehkä se johtuu vatsan tuomasta olotilasta, jota ei voi fyysisesti jakaa kenenkään kanssa.Tiesin heti siskoni olevan oikeassa. Tunnen yksin tämän vatsan ja kaikki nämä voinnit. Olotilayksinäisyys. Sitähän se oli!

Vaikka kuinka yhdessä on lapsi suunniteltu, saatu alulle, iloittu raskaudesta, käyty ultrissa ja neuvolassa, niin mies ei voi tätä vatsaa ja oloja kanssani jakaa, vaikka haluaisi. Siihen ei auta että hän tuntee vauvan liikkeet vatsan päältä tai kuuntelee kun kerron mille vauvan liike sisälläni tuntuu, tai kun kuvailen supistusta.

Toki ystäväni, joilla lapsia on, tietävät mistä puhun ja ovatkin ihana vertaistuki, mutta ei se ole sama asia. He eivät ole tässä kyseisessä vanhemmuus-suhteessa, he eivät asu täällä kanssani ja jännitä ensimmäistä lastamme. He eivät ole mies jota rakastan.

Miehen raskaus alkaa tavallaan vasta kun vauva syntyy. Vasta sitten hän pääsee konkreettisesti käsiksi niihin fyysisiin tunteisiin mitä vauva saa aikaan. Sen vuoksi toivonkin että syntymän jälkeen mieskin pystyisi olemaan kotona vauvan kanssa edes muutaman viikon ilman töissä käymistä tai muita ”häiriötekijöitä”, sillä uskon että tunteet ja uusi arki ryöppyy rytinällä paikan päälle. Eikä isä ole saanut edes tätä 9kk:n totuttelu- ja harjoitusjaksoa. Hänelle muutokset esiintyvät silminnähtävinä ensi kerran 9 kuukautta sen jälkeen kun äiti on jo aloittanut matkan.

No nyt lähti aihe rönsyilemään. Pari askelta taakse… Yksinäisyys ei ole mukava tunne, oli se sitten olotilayksinäisyyttä tai ”suurempaa” yksinäisyyttä. Olen hyvin kiitollinen viisaasta siskostani joka osasi pukea sanoiksi tämän tunteen, koska muuten luultavasti itkisin (kypsästi) hormoninsekaisena peiton alla että nyt se masennus ja maailmanloppu sitten tuli. Tämän sijaan nyt kirjoitan tunteesta tänne, käsittelen sitä, eikä se tunnu enää pelottavalta. Se on vain yksi tunne lisää, mikä kuuluu minun raskauteeni.

Kunpa vatsan voisikin antaa välillä puolison kannettavaksi, etenkin nyt kun vatsa alkaa oikeasti painaa ja hyvää asentoa täytyy etsiä jatkuvasti, olisi vain yhden ihmisen kantaminen tässä kropassa varsinainen helpotus! Viimeinen kolmannes kolkuttelee jo oven takana, joten ei auta kuin päivä kerrallaan ihmetellä, että mitä vielä eteen osuu.

En kyllä malttaisi odottaa että saataisiin tämä superstara jo syliin tuhisemaan ♥

Nana