Me olemme ruuduntuijottajakansaa. Minä, Välkky, 2,5-vuotias Kuuttimme ja jopa pieni Nyyttivauvamme. Kaikki me katsomme mielellämme telkkaria tai tuijottelemme yhtenä aivottomana myttynä ohjelmia ipadilta. Välkky ja minä katsomme elokuvia. Kuutti ja vauva YLE Areenan lastenohjelmia. Siis jopa vauva katsoo, välillä jopa toista kymmentä minuuttia, uskokaa tai älkää.

Periaatteellisesti olemme Välkyn kanssa molemmat sitä mieltä, ettei minkään ruudun tuijotus ole hyvästä, varsinkaan lapsillemme. Olemmekin käyttäneet ruutuaikaa lasten viihdykkeenä omasta mielestämme lähinnä vain hätätapauksissa, eli siis huonolaatuisten ja liian lyhyiden yöunien jälkeisissä tahmeissa aamuissa, ravintola- ja autoreissuilla sekä esimerkiksi silloin, kun minun pitää laittaa ruokaa ollessani yksin lasten kanssa kotona.

Hienosta periaatteestamme huolimatta minä ja Välkky havahduimme alkuvuodesta kuitenkin huomaamaan, että 2,5-vuotiaan Kuuttimme saama ruutuaika oli vaivihkaa ja varkain venynyt satunnaisista hetkistä päivittäisiksi useamman kymmenen minuutin pituisiksi sessioiksi. Tyttö katseli Buu-klubbenia padiltä poikkeuksetta lähes joka aamu samalla, kun minä ja isi venyttelimme kankeita jäseniämme ja raottelimme valvomisesta kirveleviä silmiä. Sama saattoi joskus toistua myös iltapäivällä, mikäli minulla oli vaikeuksia saada Nyytti rauhoittumaan tissille ja päiväunille.

Kuutin saama ruutuaika oli alkuvuodesta kokonaisuudessaan nippanappa pikkulapsille suositellun päivittäisen maksimiannoksen, eli tunnin rajoissa. Ja tavallaan siinä, että käytimme lastenohjelmia viihteenä arjen kiireisimmistä tai väsyneimmistä hetkistä selviämiseen, ei minusta ollut ja ei vieläkään ole mitään pahaa… Paitsi, että kuitenkin vähän on; Nimittäin, huomasimme aika pian, että ohjelmilla ja ruutuajalla on paljon suurempi vaikutus Kuuttiin, kuin mitä me aikuisina pystyimme omakohtaiseen kokemukseemme nojaten olettamaan.

Ei nimittäin mennyt kauaakaan, kun tytön leikit alkoivat täyttyä Brandman Samista ja Superplanenista tutuista pelastustehtävistä, potan muumihahmot löysivät kaikki nimensä ja jopa mörkö ilmestyi muutaman kerran ulko-ovemme taakse. Viimeistään silloin Välkkykin jäi suu auki katselemaan, kun muutaman kerran tädin kanssa padiltä katsotun Frozen-musiikkivideon jälkeen, tyttö lauleskeli koko illan Let it go:ta ja viuhtoi käsillään ympäriinsä taikoja tehdessään.

Eikä siinä vielä mitään, että Kuutti osoitti imevänsä ohjelmista tuttuja repliikkejä ja tarinoita itseensä kuin sieni, ruutuajalla alkoi pidemmän päälle olla myös perheemme elämänlaatua olennaisesti heikentäviä vaikutuksia. Ohjelmien katsomisesta tuli nimittäin loppupeleissä aina riita; Kuutti halusi joka kerta jatkaa katsomista, vaikka tuijottelutuokion kestosta oli etukäteen sovittu. Mikään ei koskaan riittänyt hänelle, ja padin sulkemista seurasi lähestulkoon aina itku. Tai huutoa. Tai ”Haluun! Haluun!”-vaatimuksia. Ja näitä jatkui joka kerta aina siihen asti, kunnes pikkuinen vihdoin tajusi, ettei enempää ruutuaikaa ollut tulossa, ja antoi periksi. Tyttö oli myös selvästi yleiseltä olotilaltaan ärtyneempi ja kiukutteli enemmän niinä päivinä, kun ohjelmia oli tullut katsottua verrattuna kokonaan ruuduttomiin päiviin.

Kaiken kaikkiaan siis olemme Välkyn kanssa tulleet vahingosta viisastuneina siihen tulokseen, että yritämme vastedes pitää lasten ruutuajan minimissä, ja ihan tavallisina arkipäivinä mieluiten kokonaan nollassa. TV-ohjelmien ja oikeastaan minkä tahansa median vaikutus lapsiimme on nimittäin selkeästi paljon suurempi, kuin mitä me, minä ja Välkky, pystymme omilla jatkuvan informaatiotulvan kyllästämillä aivoilla ymmärtämään. Meistä onkin siis parempi, että ruudut pysyvät tästä edespäin kiinni, jollei tarve lasten paikallaan pysymiseen ole aivan täydellisen pakottava. Tällöin kaikki ovat lopulta onnellisempia, eikä parivuotiaan pippuripakkauksen kanssa tarvitse vääntää kättä tästäkään turhuudesta.

Olemme nyt eläneet minimiruutuajan kanssa jo reilut pari viikkoa, ja voin sanoa, että tuijottelun vähentämisellä on ollut juuri toivotunlainen, positiivinen vaikutus Kuutin käytökseen. Tietenkin vastaani tulee vähän väliä tilanteita, jolloin mieleni tekee vain määrätä Kuutti sohvalle istumaan ja iskeä hänelle padi käteen, mutta olen huomannut, että kaikki sujuu yleensä lopulta helpommin, jos jätän ruutuviihdekortin käyttämättä. Ja Nyyttihän ei kuitenkaan jaksa keskittyä mihinkään (paitsi duploleegojen syömiseen) kovinkaan kauaa, joten jo hänen vuokseen minun kannattaa yleensä järjestää asiat niin, että voin päivisin keskittyä ihan vain lapsiin ja heidän kanssaan olemiseen.

Ruutuajan raju vähentäminen on siis toiminut ainakin meillä perherauhan pelastajana, ja voin luvata, ettei sohvalla vietettyjä sairaspäiviä lukuun ottamatta paluuta entiseen enää tule ainakaan lasten kohdalla. Äidistä en tässä asiassa kuitenkaan mene täysin takuuseen ;).

Lasten ruutuaikaan liittyvää tietoa on muuten myös saatavilla ensi viikonloppuna 21.-23.4. Helsingissä järjestettävillä lapsimessuilla. Voit osallistua vapaalippujen arvontaan blogissani täällä.