Muutin taas (mutta en aloita enää alusta)
Muutin kuun alkupuolella Iso-Britanniaan. (Ja tapani mukaan tein muutosta melko dramaattisen asian perheelleni ja ystävilleni. Tein heille selväksi, että muutto tuntuu vähintäänkin pakkopullallalta, että en todellakaan pidä edes Lontoosta, että kaikki on ihan kauheaa ja aivan varmasti hirveää.) (Jep…millainen ihminen valittaa siitä, että ”joutuu” muuttamaan Englantiin…no, esimerkiksi tällainen etuoikeutettu tyyppi kuin minä. Anyways…)
Asun nyt Britanniassa. Kyseessä ei ole lempimaani (se on Italia!), mutta tää on okei. Maa on tuttu. Asuin täällä jonkin aikaa vuonna 2011. Sää on itse asiassa ollut verrattain mainio, lähinnä aurinkoa ja nyt viime päivinä hieman sadetta.
Olotilani on siis rauhoittunut hyvinkin paljon kesästä, jolloin kriiseilin muuttoani milloin kenellekin. Ahdisti muuttaa, ahdisti ajatus ”uudesta” elämästä, ahdisti niin maakin kuin kaupunkikin (joka itse asiassa ei edes ole Lontoo). Sitten rakas ystäväni (joka on asunut niin monessa maassa, etten nyt ykskas eds muista kuinka monessa) saapui Suomeen ja yhtenä iltapäivänä istutti minut alas ja kysyi: ”Miten sä jaksat aloittaa alusta taas?”
Ystäväni vilpitön, rakkaudella esitetty kysymys sai minut pohtimaan. ”No, emmä oikein jaksaisi”, vastasin, ”mutta ei mulla ole vaihtoehtoja. Emmä voi nyt Suomeenkaan jäädä.”
Keskustelumme jäi mieleeni ja palasin siihen aina aika ajoin. Sitten, hieman kliseisesti yhtenä päivänä aamiaispöydässä sain suuren ahaa-ajatuksen: enhän mä tässä enää aloita alusta vaan jatkan elämääni. En muuttanut Britanniaan löytääkseni uuden itseni, en muuttanut tänne luodakseni uuden elämän. Muutin tänne jatkaakseni siitä, mihin Dohan (ja Suomen) elämäni päättyi.
(Ja kaikille heille, jotka muuttavat aloittaakseen alusta: hyvä. Se on oikein hyvä. Minä en vaan enää kykene suhtautumaan maasta tai kaupungista muutosta toiseen siten. En jaksa enää ajatella, että oli Hollanti-elämä, sitten Italia, sitten New York, sitten Doha, sitten Pietari, sitten taas Doha. En halua, että joka paikassa täytyy aloittaa alusta, koska se tuntuu niin dramaattiselta ja paradoksisesti lopulliselta. Se tuntuu niin suurelta. En jaksa enää suurta ja merkittävää: haluan ajatella aamukahveja ja työmatkoja, kauppareissuja ja iltatreeniä. Sitähän se elämäni lopulta on.)
Lue myös:
Arki Qatarissa (eli ostoskeskusväsymys ja suurlähetystön salaravintola)