Ikävä ja rohkeus (eli saman asian kaksi puolta)

Viime aikoina olen ajatellut paljon yksinäisyyttä. Itse tunnen aina aika ajoin yksinäisyyttä, vaikka minulla on ihana perhe ja kumppani sekä liuta rakkaita ystäviä. Kai kaikesta rakkaudesta huolimatta ajattelen, että ihminen on jollain tavalla pohjimmiltaan aina yksin. Oma yksinäisyyteni on kuitenkin enemmän sellaista melankoliaan taipuvaa (katselen tuntikausia Godardin elokuvia, kuuntelen Son Luxia enkä poistu kodistani), eikä sitä voi verrata tilanteeseen, jossa ihmisellä ei yksinkertaisesti ole ketään ja hän kärsii suoranaisesta ihmiskontaktien puutteesta.

Omiin yksinäisyyden tunteisiini vaikuttaa varmasti eniten se, että ystäväni ovat fyysisesti hyvin kaukana. Vaikka ystävyyssuhde olisi kuinka vankka, on täysin eri asia nähdä (ja koskettaa!) ystäviä kuin pitää yhteyttä esimerkiksi FaceTimen tai ääniviestien kautta. Toisekseen, yhteydenpito eri maissa asuviin ystäviin vaatii paljon energiaa ja aikaa: on aikavyöhykkeitä, kiireitä, aikatauluja. Puhumattakaan siitä, että kaikkia ennättäisi tavata edes vuosittain.

Toisaalta ne ystävyyssuhteet, jotka kestävät pitkät välimatkat ja harvakseeltaan näkemisen tuntuvat kestävän oikeastaan mitä vain. Jälleennäkemisen ilo myös tuntuu miltei rajattomalta. Mutta silti, tällaiset ystävyyssuhteetkaan eivät poista arkipäiväisen yksinäisyyden tuntemuksia.

Omaan yksinäisyyteni on vaikuttanut myös se, että koska olen muuttanut niin paljon, olen hyvin tottunut olemaan yksikseni. No, tämä ei sinänsä ole ongelmallista, mutta kohdallani on se vaikeus, että valitsen usein yksinolon, vaikka tiedän, että löytääkseni uusia ystäviä minun on oltava aktiivinen.

Toisaalta huomaan myös, että mitä vanhemmaksi tulen, rupean helposti ajattelemaan, etten oikeastaan edes tarvitse uusia ystäviä, kun ne rakkaat vanhat ovat yhden puhelinsoiton päässä. Pidän tätä ajatusmalliani hieman harmittavana: tuntuu aika ankealta ajatukselta, että ystäväkiintiö olisi jotenkin täysi. Noidankehä on kuitenkin valmis – arjessa tuntuu usein yksinäiseltä, mutta samaan aikaan ei viitsi nähdä vaivaa tilanteensa korjaamiseksi.

Ulkomailla asuessa yksinäisyyden tunne usein korostuu, koska monet käytännön asiat ja kulttuuri voivat tuntua aluksi vierailta. On rankkaa potea ulkopuolisuuden tunnetta ja yksinäisyyttä samaan aikaan. Silloin tulee niin julmetun pieni ja merkityksetön olo.

Isabelle Eberhardtin  Islamin siimeksessä -niminen kokoelmateos sai minut pohtimaan yksinäisyyttä entistä enemmän. Saksalais-venäläinen Eberhardt vietti lähes koko aikuiselämänsä miehitetyssä Pohjois-Afrikassa. Eberhardt kääntyi islamin uskoon kaksikymmenvuotiaana ja matkusteli kansan parissa mieheksi pukeutuneena tutustuen Maghrebiin.

Luen Eberhardtin tarkkoja havaintoja ja mielenkiintoisia ajatuksia ja mietin tunsiko hän yksinäisyyttä? Pelottiko häntä? Kokiko hän riittämättömyyttä? Vai jaksoiko hän suhtautua jokaiseen päivään kuin uuteen seikkailuun, valmiina ihan mihin tahansa?

(Eberhardtin elämä on muuten jotain käsittämätöntä: porvarispiireissä kasvaneesta aatelistytöstä tuli varhainen feministi, ratsumies, nomadi, kirjailija, poliittinen aktivisti ja islamin mystikko. Kaikki tämä mahtui hänen 27 vuotta kestäneeseen elämäänsä.)

Mitä rohkeutta Eberhardtilla on mahtanut olla. Hänestä inspiroituneena päätin kanavoida energiaani hyödyllisempiin asioihin kuin ikävissä tunteissa vellomiseen. Lähteä jonnekin yksin – enkä puhu tässä nyt pelkästään ulkomaille muuttamisesta, vaan ihan kaikista tilanteista, joissa ihminen muuttaa tai lähtee jonnekin yksin – vaatii aina rohkeutta. Yksin lähteminen on kunnioitettava ja rohkea teko, etuoikeus ja suuri mahdollisuus. Se ei ole aina helppoa tai kivaa, mutta siitäkin kyllä selviää.

Siksi haluankin sanoa, kippis meille, jotka olemme joskus lähteneet. Me olemme rohkeita, ei unohdeta sitä.

___

Peter Lindbergh’s photos of Giacometti’s sculptures

Kommentit (4)
  1. Jep, se on kyllä totta…sun kuvat ja videot näyttää muuten niin upeilta – Lappi on varmaan ihan megakaunis just näinä päivinä!!

  2. vilhelmiina
    14.6.2019, 09:12

    Kippis meille, indeed <3

    Ja tämä vaikeus:
    ”valitsen usein yksinolon, vaikka tiedän, että löytääkseni uusia ystäviä minun on oltava aktiivinen.” – mulla ikäänkuin sama.

    1. <333

      yritän työstää tätä itsessäni – mutta se on välillä hankalaa, jos viihtyy itsensä kanssa hyvin ja tykkää vain yksinkertaisesti tehdä asioita yksin (musta esim leffaan meno yksikseen on best…)

      1. vilhelmiina
        16.6.2019, 11:27

        <3 aika monetkin asiat tehtynä yksin on best, mutta usein kun on jo tekemässä – esim. pyörälenkillä yksin – havahtuu siihen, että olisinpa pyytänyt jonkun mun mukaan jakamaan nämä hetket. Näin mulla kävi juuri pari päivää sitten kun yöllä poljin Seskaröön ja takaisin. Niin kauniita kesäyön hetkiä tuli koettua, jotka ois ollu ihana jakaa jonkun kanssa. Kaikkea välähdyksiä elämästä kun ei kameraan voi vangita 🙂 voisipa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *