Kesä 2019, olit pelottava ja vaikea (mutta silti ihan ihana)
Kesäkuussa istuimme äitini kanssa mökin laiturilla ja suunnittelimme tulevaa kesää. Paljon retkiä lähialueille, kirpputoreja, huutokauppoja, metsäkävelyitä, pitkiä aamupaloja parvekkeella, konsertteja, oopperaa, ruokaostoksia torilla, näyttelyitä, aamujoogaa. Viettäisimme ihanimman kesän ikinä.
No, nyt elokuun toiseksi viimeisenä päivänä voin todeta, että kulunut kesä ei todellakaan mennyt suunnitelmiemme mukaan. Teimme yhden retken Valamon luostariin ja kävimme oopperassa. Kaikki muu jäi oikeastaan tekemättä. Kesäkuinen ilo ja innostus vaihtui nopeasti ahdistukseen ja pelkoon, kun toukokuisen surun lisäksi elämiimme tuli nopeasti monta uutta huolta.
No, sellaista se on, tämä elämä. Arvaamatonta ja raadollista. Kaikkien vaikeuksien keskellä meillä kävi ihania vieraita (tilanne ei siis ollut niin paha, että olisimme pyytäneet vieraitamme peruuttamaan lentonsa) ja kesään mahtui paljon kauniita hetkiä.
Oli hengästyttävän upeita oopperaesityksiä (La Scala, ahhhhhh), mielettömiä auringonlaskuja, pitkiä illallisia, tärkeitä keskusteluja ystävien kanssa, tunteikkaita jälleennäkemisiä ja reippaita kävelylenkkejä.
Toisaalta oli myös lukuisia unettomia öitä, harmaita aamuja, suunnatonta ahdistusta, itkukohtauksia, voimattomuutta ja erikokoisia suruja. Eli toisin sanoen kaikenlaista p*skaa, jota en odottanut kohtaavani, sillä ajatuksissani kesä 2019 oli Paras Kesä Ikinä.
Ei tullut maailman parasta kesää vaan jotakin hyvin erilaista. Pari viikkoa harmittelin myös sitä, että kesästäni tuli niin karsea, mutta nyttemmin olen jo päässyt harmituksestani eroon. Oli vaikea, hirveä kesä, mutta so be it. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, jne.
On vielä liian aikaista kirjoittaa kesän opetuksista, mutta voin todeta sen, että karaistuin tämän kesän aikana niin paljon, että suurin osa peloistani on – jos ei nyt aivan kokonaan poissa – niin ainakin tuntuvasti taka-alalla. On sellainen miltei uhmakas olo. Erään von Schoultzin sanoin, luuletko nujertavasi minut, elämä?
Kenties tulen muistamaan kesän 2019 aikana, jolloin miltei kaikki meni pieleen ja oli hirveää ja mitä vielä, mutta silti näin kauneutta. Ja siinä saattaakin piileä yksi elämän salaisuuksista: että on kauheaa ja kaunista yhtä aikaa, eikä niillä kahdella ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ne vain ovat.
Lue myös:
Ajatuksia kesästä (eli mansikoita ja yksinkertaista elämää, kiitos)
Currently (kenties Pietari ja ooppera piristivät)
Unettomia öitä, oopperaa ja kesävieraita (eli heinäkuusta)