Kuuden viikon pakomatka (vaikkei itseään karkuun pääsekään)
When life gives you lemons, pack your bags up and leave voisi olla syksyni slogan. It’s not right but it’s okay, kuten Whitney Houston laulaa. Vietin viimeiset kuusi viikkoa Manner-Euroopassa – paossa britti-arjestani – ja, ah että, se oli ihanaa.
Voi olla, etten edes yrittänyt rakentaa kivaa elämää Englantiin. Voi olla, että asenteeni oli viallinen jo ennen muuttoani. Tai sitten voi vain yksinkertaisesi olla niin, että minä ja ko. maa emme ole a match made in heaven. Ja kun tilaisuus lähteä maasta pois tuli, en epäröinyt hetkeäkään. (Toisekseen, jos on oltava surullinen ja hieman epävireinen, on paljon parempi olla rakkaan ystävän kanssa kuin yksikseen, huolimatta siitä, kuinka itsenäinen onkaan.)
Pakomatka oli mitä onnistunein. Tiesin jo toki etukäteen, ettei omaa itseään pääse karkuun, vaikka matkaisi kuuhun, mutta pieni etäisyys brittiläiseen arkeeni (jota tosin on oikeastaan kestänyt vain hieman yli kuukausi, jos aivan tarkkoja ollaan) teki hyvää. Monen asian on muututtava vuonna 2020 ja yksi niistä on asuinmaani. Kas, siinä se nyt on, universumi, sanoin sen nyt ääneen.
Mutta hetkeksi vielä takaisin mantereelle. Voi kuinka hyvää teki aloittaa jokainen aamu nauramalla ja juomalla aamukahvi toisen ihmisen kanssa. Muutenkin arkeni oli jotenkin balanssissa. Tein huomattavasti vähemmän töitä – en esimerkiksi miltei ollenkaan viikonloppuisin, mikä on itselleni hyvin harvinaista. Ulkoilutin joka päivä ystäväni ihastuttavaa pikkukoiraa (ja sain valtavan koirakuumeen! Enpä olisi uskonut, olen – tai siis olin – nimittäin vannoutunut kissaihminen). Ruokailimme joka ilta yhdessä ja olo oli jotenkin tasapainoinen ja fiilis I’ve got this -henkinen.
Ja tietysti…Luxemburgissa ja Pariisissa olo oli ennen kaikkea eurooppalainen. Sai puhua muitakin kieliä kuin englantia, ja muutenkin, en tiedä, Britanniassa aina vain ikävöin ”sitä Eurooppa-fiilistä”. Mhhh…
Lue myös:
Currently (eli pakomatka Belgiaan ja muita asioita)
Olen levoton sielu (ja senkin kanssa voi elää)