30.11.2020 Celine

Marraskuu biiseinä ja ajatuksina

Oi marraskuu, onneksi olet ihan just ohitse. Ei tuu ikävä, vaikka toki näin melkein jälkiviisaana on helppo sanoa, ettei se nyt ihan niin paha ollutkaan. (Mutta kyllä se silti taisi olla. Erityisen harmaa, kylmä ja hankala marraskuuksi, sanoisin.)

Mutta nyt, marraskuu 2020 biiseinä ja ajatuksina, olkaa hyvät. Vaikka kuukausi oli pitkä ja raskas, sen soundtrack oli melkoisen hyvä – vaikka itse sanonkin.

Marraskuu alkoi kuolettavan tylsän Halloweenin (heheee) jälkeen hyvin rauhallisesti. Kuuntelin turkkilaista räppiä ja luin Terhi Rannelan Äiti-teosta. Mielessä oli pyhäinpäivä ja edesmennyt isäni, mutta olo oli kuitenkin olosuhteisiin nähden valoisa: ajattelin että kyllä mä marraskuusta selviän kunhan vain on teetä ja diptyqueja (lol!).

Daydreamer tuli elämääni Spotifyn Discover Weekly -soittolistan kautta – ja onneksi tuli, sillä biisi on todella tullut tarpeen tänä kuihduttavana kuukautena. Mielessä ovat olleet paremmat ajat: kesä Sisiliassa palermolaisessa kaupunkipalatsissa tai oikeastaan mitä tahansa & missä tahansa muualla kuin luxemburgilaisessa marraskuussa.

Prinze Georgen Tenderly on ollut toinen marraskuun voimabiisini. Olen kuunnellut kappaletta päivittäin: ruokakaupassa, lenkkipolulla, ratikassa. Ja ah voi kuinka tanssijalkaa vipattaa. Oispa bileet! Olisinpa bisse kädessä jossain Berliinissä keskikesällä! (ja mä en edes erityisemmin diggaa Berliinistä. Tätä tää COVID-19 teettää, outoja haaveita ja mielitekoja toinen toisensa perään.)

Marraskuun road trip -biisini on ihana Somebody. (Eli siis biisi, joka on p a k k o soittaa heti ensimmäiseksi autossa.) (Ja road triphan marraskuussa 2020 on viikoittainen kauppareissumme Auchan-supermarkettiin. Oh well…)

Kun vielä alkukuukaudesta kävin toimistolla, kuuntelin Luzonia työmatkalla. Only lovers and nicotine, jne., kiitos universumille että marraskuisena maanantaina voi tuntea olevansa loppukesäisessä lauantaiyössä.

Marraskuun puolivälissä Luxemburgissa tuli voimaan joukko uusia rajoituksia – kaikki tarpeellisia joskin myös masentavia. Me lakattiin menemästä ulos ruokakauppaa ja metsää lukuunottamatta. Oli siis aika jatkaa eloa dreamlandiassa ilman epidemiaa ja marraskuuta. Pink Pony Club lienee täydellinen biisi päämäärättömään haaveiluun <3.

Sitten oli se yksi marraskuinen aamu, kun kaiken synkkyyden (henkisen ja ulkoisen) keskellä ymmärsin, ettei tää mun tilanne ole ollenkaan niin surkea kuin mitä annan ymmärtää. Onhan mun vieressä ihana mies, meidän kaapit on täynnä teetä (lol again) ja meitä naurattaa joka päivä. Note to self: ei niin ettei jotain hyvääkin. Love love love.

Ja sitten se sama ihana mies lähetti mulle työhuoneestaan olohuoneeseen tän biisin ja me ruvettiin kuvittelemaan, että eletään Kirill Serebrennikovin leffassa Pietarissa 90-luvulla. Immensità tuli juuri täydelliseen aikaan ja kuten mä totesin ihanalle miehelle jo aikaisemmin, tää on sellainen biisi, joka soi jossain elokuvassa, kun päähenkilöt ovat hiffanneet jotain tosi oleellista.

(Ja kenties myös mä tajusin jotain oleellista, kun kuuntelin tätä biisiä ekaa kertaa sohvallamme. Siinä samaisessa hetkessä, ja oikeastaan joka kerta kuunnellessani tätä biisiä, mä muistan kuinka maagista on kun vatsan pohjassa kutkuttaa – oli syy sitten mikä tahansa: rakkaus, musiikki, haaveet, toiveet, taide, aurinkoinen marraskuinen päivä.)

Sitten vielä pidemmälle Pietari-fantasiaan: fantastinen Proval ja varovainen haave valkoisista öistä, viininhuuruisista illoista jotka muuttuvat aamuiksi, Leviksistä ja naurusta kipeistä vatsalihaksista.

(Tai sitten ihan vain marraskuinen torstai, pitkä kylpy ja pidemmät yöunet. Toivoa on.)