Millaista on tehdä väitöskirjaa?

Teen väitöskirjaa toista vuotta museologian laitoksella brittiläisessä yliopistossa. Aiheeni on taidehistoriallis-museologinen ja liittyy modernin arabialaisen taiteen (modern Arab art, arabiaksi al-fann al-hadith) instituuttien historiaan. Olen nyt ns. tutkimusvapaalla eli tekemässä kenttätutkimusta. Palasin hetki sitten Jordaniasta, jossa olin arkistoissa ja jonne palaan keväällä, mikäli tilanne sen sallii. Lokakuussa 2021, inshallah, aloitan ns. writing up -jakson, joka huipentuu fyysiseseen väikkäriin ja lopulta vivaan eli väitöstilaisuuteen.

Ensiksi hieman proseduureista ja käytännön asioista. Yliopistoni väitöskirjaopiskelijoilla ei ole kursseja tai opetusta, ja ymmärrykseni mukaan käytäntö on melko lailla samanlainen kaikkialla Britanniassa. Jenkeissä taasen systeemi on hyvin erilainen. Me keskitymme omiin projekteihimme eli väitöskirjatutkimukseen. Tapaan ohjaajani vähintään kerran kuukaudessa, jolloin keskustelemme eri aiheista ja he antavat palautetta kuukauden ’tuotokseeni’, joka voi olla artikkeliluonnos, kirjallisuuskatsaus tai esimerkiksi jonkinlainen raportti. Opiskelijat osallistuvat myös erilaisiin koulutuksiin. Tällä viikolla olen esimerkiksi ollut kahdeksalla eri luennolla tai konferenssissa liittyen erilaisiin akateemisiin taitoihin. Vuosittain esittelemme projektimme paneelille, joka antaa palautetta ja pitää huolta opiskelijan edistymisestä.

Omalla alallani ja omassa yliopistossani väitöskirjaopiskelijoilla ei ole opetusvelvollisuutta, enkä museologian laitoksella voisi opettaakaan, sillä maisterin oppiarvolla ei voi luennoida maisteriopiskelijoille. Kandeja voisin opettaa, mutta se tapahtuisi sitten toisella laitoksella, sillä museologian laitoksella ei ole kandiohjelmaa.

Mutta niin, millaista väitöskirjan tekeminen sitten on? Tyhjentävä vastaus: ihanaa, yksinäistä, mielenkiintoista, jännittävää, voimaannuttavaa, nautinnollista. Työn itsenäinen luonne sopii minulle erinomaisesti, vaikka ohjaajien tuki on tietysti myös aivan mielettömän tärkeää. Aluksi vierastin hieman toista ohjaajaani, sillä hän on megakuuluisa ja merkittävä museologi, jonka teoksia olen lukenut vuodesta 2012. Ja kai minulla oli jonkinlainen auktoriteettipelkokin. Vieläkin joudun nipistelemään itseäni hänen kehuessaan tekstejäni, mutta nyt jo pikku hiljaa ymmärrän että hän on mentorini (tärkeä opetus: dreams do come true!) ja suhteemme on enemmän kollegiaalinen kuin auktoriteettinen.

Ensimmäinen vuoteni meni pitkälti ajatellessa, lukiessa ja kirjoittaessa. Nyt toisena vuonna luen vieläkin paljon, mutta teen myös ns. aktiivista tutkimusta, tällä hetkellä arkistopohjoista, mutta myöhemmin siirryn mm. näyttelyanalyyseihin ja laadullisiin haastatteluihin.

Suurimman osa työpäivistäni olen melko lailla kikseissä, sillä olen yksinkertaisesti niin innostunut ja syvällä työssäni. Modernin arabialaisen taiteen historia ja museologia ovat hyvin alitutkittu aihealue, joka kehittyy nopeaa vauhtia. Ja koska aihealue on hyvin pieni, tutkijat ovat verrattain hyvin verkostoituneet (ja supersympaattisia!). Eli tuntuu kuin olisi osa isoa, innostavaa perhettä. Muissa yliopistoissa olevien kollegoiden tuki onkin itselleni paljon merkittävämpää kuin oman tiedekuntani jengi, joihin en  tunne samanlaista yhteenkuuluvuutta.

Vaikka sanon usein, että väitöskirjani on yksi elämäni vähiten stressaavista asioista (ja se on toki pitkälti totta, koska vuodet 2019 ja 2020 ovat olleen henkilökohtaisen elämäni osalta melko kamalia), ei sekään ole aina ruusuilla tanssimista. Väitöskirjaankin liittyy erilaisia vaistonkäymisiä, ahdistusta ja huolia.

On niitä yleisiä murheita: rahoitushakemuksia, stressiä ja painetta julkaisuista ja mahdollisista post doc -paikoista. Mitä tulee ajankäyttöön, välillä kolmen – neljän vuoden projektin hallinnointi tuntuu haastavalta, mutta sitten muistutan itseäni ”suuremmasta kuvasta” ja kultaisesta ohjenuorastani: peruna kerrallaan.

Sitten on sellaista eksistentiaalisempaa murehdintaa: onko aiheeni riittävän hyvä, ovatko tuotokseni kriittisiä/originellejä/hyviä, olenko minä tarpeeksi hyvä? Sellaisten tunteiden käsittely onkin sitten vaikeampaa. Kilpailu yliopistomaailmassa tuntuu aika ajoin hyvin raa’alta, mutta siihen auttaa se, ettei identifoidu liikaa uransa ja ammatti-identiteettinsä kautta. No, tämäkään ei ole lastenleikkiä, mutta uskon itsereflektion ja tietoisuuden auttavan.

Väitöskirjamatkani toistaiseksi tiukin paikka oli elokuussa Beirutin räjähduksen jälkeen. Räjähdyksessä tuhoitui alkuperäinen case study -museoni ja tärkeitä arkistoja. Henkilökohtaisella tasolla totta kai harmitti, mutta tuhojen massiivisuus laittoi oman ”ongelmani” perspektiiviin, ja uusi suunta tutkimukselleni löytyi loppujen lopuksi hyvin helposti.

Vaikeuksista huolimatta tunnen merkittävää armollisuutta ja kiitollisuutta. Väitöskirjapaikka yliopistossani ja vielä nykyisten ohjaajieni alaisuudessa oli suuri unelmani ja tavoitteeni. Olen etuoikeutettu, että voin työskennellä heidän kanssaan, kehittyä tutkijana, museologina, taidehistorijoitsijana ja ennen kaikkea ajattelijana. Tiedostan myös, että olen nyt keskellä sellaista ajanjaksoa, jota muistelen tulevaisuudessa hyvin poikkeuksellisena: se että pystyy keskittymään johonkin projektiin näin kokonaisvaltaisesti on harvinaista.

Lue myös:

Intohimomme eivät ole satunnaisia

Kuvittele että sinä maalaat

Päämäärätön

Kommentit (3)
  1. Mielenkiintoista lukea näin erikoisen tieteenalan tutkimuksesta! Teetkö artikkeli- vai monografiapohjaista väitöskirjaa?

    p.s. muutenkin ihana blogi, hyvää joulunodotusta Sinulle!

    1. Kiitos sinulle <3 teen monografiapohjaista väitöskirjaa. (: kaunista alkavaa joulukuuta & kiitos kommentistasi <3

  2. Hi mates, its great piece of writing about educationand completely explained, keep it up all the time. https://www.breastcancerawarenessbracelets.xyz/sitemaps.xml

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *