Muistiinpanoja surusta ja menetyksestä (osa yksi)

1. Läheisen menettäminen ei tunnu pelkästään surulta. Se on myös epäuskoa, järkytystä, ärsyyntymistä ja lamaantumista. Toisaalta se on myös sydäntä lämmittävää kiitollisuutta ja rakkautta siitä, mitä oli. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä olo on tyhjä. Ei haluaisi avata ulko-ovea enää yhdellekään lähetille, vaikka kaikki kukkalähetykset ja muut toivotukset lohduttavat. Kaupassa taas ei haluaisi kohdata enää yhtään tuttua, sillä tuttavien itkukohtaukset ottavat voimille, mutta samanaikaisesti kotona lukee sähköpostiviestiä edesmenneen kollegalta kuudettakymmenettä kertaa: kuinka joku  kirjoittaakaan niin kauniisti.

2. Viime aikojen kauneimmat lauseet ovat alkaneet ”muistatko kun…?” Ja me olemme muistaneet ja muistelleet. Hänellä oli hyvä elämä. Oli niin paljon rakkautta ja välittämistä, vaikka nyt ikävä tuntuukin niin viiltävän suurelta.

3. Etsin merkkejä. Missä hän on? Jos hän ei ole enää meidän keskuudessamme, voiko hän olla kaikkialla? Äkillinen tuulenpuuska, yhtäkkinen auringonpaiste, ovatko ne merkkejä häneltä?

4. Aikakäsitys on muuttunut. On aika ennen kuolemaa ja kuoleman jälkeen. Tai kuten tällä hetkellä tuntuu: onnellinen, pumpulintäytteinen aika ja surullinen, epätoivoinen aika, vaikka tiedänhän minä, ettei läheisen kuolema ole maailmanloppu. Tiedän, että edessä on monia ihania asioita, mutta samalla tiedostan, että kaikkea ihanaa ja valloittavaa kehystää suru ja kaipaus: hän ei ole kanssamme riemuitsemassa.

5. Kuolemaan liittyy valtava määrä käytännön asioita. Ilmoituksia, vakuutuksia, puheluita, selvityksiä, päätöksiä. Välillä ne tuntuvat tukahduttavilta, välillä pelastusrenkaalta edellä mainitsemani ennen ja jälkeen -kuilun välissä.

6. Raastavinta on yrittää ymmärtää, että joku on oikeasti kuollut. Olen nipistellyt itseäni, kysynyt ystäviltäni, onko kyseessä kenties vain paha uni, josta heräämme hetkenä minä hyvänä? Ajattelin myös, että edesmenneen näkeminen ruumishuoneella toisi lopullisuuden tunteen, mutta kohtasinkin elämäni ristiriitaisimman hetken: hän näytti aivan samalta kuin ottaessaan alakerran sohvalla nokoset. Hyvästien jättämisen sijasta minulle tuli pakonomainen tarve herättää hänet. Isä, tule, nyt lähdetään äkkiä kotiin.

___

Hans HartungT1963-R6, 1963

suhteet oma-elama syvallista
Kommentit (11)
  1. Lämmin osanottoni. <3

    1. Kiitos Maiju <333

  2. Osanottoni <3 Voimia suureen suruun.

    1. Kiitos Iidis <3 <3 <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *