New Yorkissa taisin kasvaa aikuiseksi

Kaksikymppisen kysymyksiä: mitä on aikuisuus ja milloin se alkaa? Milloin tuntuu aikuiselta?  Mistä sen tietää, että on aikuinen?

Aina välillä minusta tuntuu, että olen velkaa niin monesta asiasta New Yorkille. Taisin kasvaa siellä aikuiseksi – tai jos en nyt aivan aikuiseksi, niin otin ainakin suunnattoman kokoisia harppauksia kohti aikuisuutta.

Aikuisuuden käsite on tietenkin hieman monimutkainen verrattuna esimerkiksi täysi-ikäisyyteen, jolle löytyy selkeä määritelmä. Selvää kuitenkin on, että aikuisuuteen liittyvät tietyt muutokset ja mahdollisesti myös riitit, jotka merkitsevät siirtymistä nuoruudesta toisenlaiseen aikaan. Omalla kohdallani tämä prosessi liittyy New Yorkiin, jonka miellän kaupungiksi, jossa monet asiat elämässäni yksinkertaisesti muuttuivat.

New Yorkissa törmäsin aivan toisenlaiseen vastuuteen. Siinä missä opiskelijana suurimmat vastuuteni liittyivät esseiden palauttamiseen ja satunnaiseen ystäville kokkaamiseen, New Yorkissa minulla oli huolehdittavani työpaikka ja nelinumeroinen vuokra.

Minusta myös tuntui, että olin jatkuvasti oman mukavuusalueni ulkopuolella. Tein työtä, joka ei varsinaisesti ollut älyllisesti hirvittävän haastavaa, ainakaan jos vertaan sitä esimerkiksi nykyiseen työhöni, mutta henkisesti kuormittavaa. Aina oli oltava superasiallinen ja ratkaisukeskeinen. Työ sisälsi hirveät määrät kommunikoimista eri kielillä ja paineen sietämistä, koska työ oli luonteeltaan hektistä ja tiimini moniongelmainen. Kontrasti yliopistomaailmaan, josta olin tulossa ei olisi voinut olla suurempi.

Olen luonteeltani pidättyväinen ja aavistuksen ujo. Työni pakotti minut kuitenkin työntämään omat kompleksini syrjään ja sopeutumaan. Nopeista ja radikaaleista muutoksista syntyi nopeasti identiteettikriisi. Tuskin New Yorkissa oloni yhtä aikaa hirvittävän pieneksi ja mitättömäksi ja toisaalta teeskentelijäksi. Ei mun suinkaan oikeasti kuulu olla täällä ja tässä duunissa, mähän opiskelin lähinnä taidehissaa ja museologiaa, enhän mä ymmärrä mistään muusta mitään.

Kontrasti elämieni välillä oli valtava. Olin tupsahtanut liberaalista etelähollantilaisesta yliopistomaailmasta keskelle suurkaupungin jakkupuku- ja turvamiesmaailmaa. Siinä missä saatoin astella kampukselle juoksutrikoissa, vaadittiin uudessa työpaikassani hyvin muodollista pukeutumista.

Työpaikkani oli myös melko seksistinen ja äärimmäinen hierarkinen – täysi vastakohta kampukselle, josta olin tulossa. Luentojen välissä olimme väitelleet Judith Butlerista ja kilpailleet siitä, kuka on vasemmistolaisin. New Yorkin asuntoni alakerrassa minut vastaanotti aina ovimies ja töissä piti luovia lähinnä 50-vuotiaiden miesten kanssa.

Yks kaks minulla oli yli kolmekymppinen poikaystävä, jonka kanssa heräsin aamuisin juoksemaan Keskuspuistoon kellonaikaan, jolloin olisin Maastrichtissa vasta tulossa kotiin bileistä. Sen sijaan että kokoontuisimme kavereiden luo viettämään iltaa, sosiaalinen elämä alkoi pyörimään listojen ja jonojen ympärille. Lista baareista, joita on pakko kokeilla. Lista ravintoloista, jonne on tehtävä pöytävaraus. Viikonloppuisin jonotimme Levainiin ostamaan keksejä ja brunssille Mogadoriin.

(No nämä ovat nyt tietysti muotoseikkoja, kuten myöhemmin ymmärsin. Ihmisellä voi olla mitä aikuisin kuvio – vakavahenkinen työpaikka, asunto jne., mutta pinnan alla on täysin eri meininki.)

Omalla kohdallani aikuiseksi kasvaminen tarkoitti erityisesti uudenlaista vastuunottamista ja toisaalta sen hyväksymistä, ettei elämäni enää pyörinyt vain itseni ympärillä. Kyse ei ollut minun esseistäni tai minun argumenteistani, vaan tiimin työskentelystä ja organisaation päämääristä. Asiat jotka yliopistossa olivat tunteet täysin mustavalkoisilta, kyllä-tai-ei -kysymyksiltä saivatkin yks kaks hirveän määrän harmaita sävyjä. Oudointa koko hommassa oli tietenkin se, että vaikka monet asiat tuntuivat niin erilaisilta kuin yliopistomaailmassa ja Maastrichtin arjessani, itsestäni tuntui samalta. Ja tässä lienee ainakin omalla kohdallani aikuisuuteen liittyvä suurin kummallisuus: tuntuu aikalailla samalta kuin 16-vuotiaana, vaikka niin monet asiat ovat ”aikuismaisia”.

Kysymykseni teille siis on: milloin lakkaa tuntumasta siltä, että sitä vain larppaa aikuisuutta?

suhteet oma-elama
Kommentit (4)
  1. ”Milloin lakkaa tuntumasta siltä, että sitä vain larppaa aikuisuutta?”

    Ei ainakaan vielä 28-vuotiaana. 😀 Sitä odotellessa…

    1. 😀 voi voi…60-vuotias äitinikään ei kuulemma aina muista olevansa aikuinen 😀

  2. Olipa hieno ja ajatuksia herättä postaus, kiitos!<3 Aloin heti miettiä omaa aikuiseksi kasvuani. Kyllä ne minullakin liittyvät suuriin elämänmuutoksiin, uusien ihmisen tapaamiseen ja näiden kautta tapahtuvaan henkiseen kasvuun. Eli vastuunottamiseen ensin itsestä, omasta elämästä, ja toisaalta juuri tuota, että elämässä on muutakin kuin minä.
    Tässä vähän sekavia ajatuksiani, en tiedä saitko kiinni, mutta ajatuksia siis herätit. Supermielenkiintoista, kiitos! Niin, ja ihania kesäpäiviä loppuviikkoon!<3
    Ida
    http://ww.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa

    1. Kiitos Ida kauniista kommentista! <3 Sain kiinni ajatuksistasi – juuri niin, uskon että jollain tavalla ”aikuisuus” todellakin liittyy siihen havahtumiseen, että maailmassa on paljon muutakin kuin minä. Kaunista sunnuntaita! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *