Notre Damen tulipalo aikamme kuvana

Minulla on järkyttynyt ja epätodellinen olo. Notre-Dame de Paris is burning, tekstaan arkkitehtipoikaystävälleni. Hetken kuluttua sisareltani tulee viesti: NOTRE DAME PALAA!!!!!!

Seuraavana aamuna selaan Instagramia, joka on täynnä katedraaliin liittyviä muistoja ja surunvalitteluja. Mieleeni tulee väistämättä muutama muu eurooppalainen tragedia, joita surettiin näkyvästi sosiaalisessa mediassa, joskaan ihmishenkiä vaatineet tragediat eivät sinänsä ole verrattavissa arkkitehtoniseen menetykseen, joka toki on valtava. Sosiaalisessa mediassa jaettu ja koettu suru sen sijaan vaikuttaa päällisin puolin samalta. Kuva, kirjoitus, julkaise. 

Tiistai-iltana ja keskiviikkoaamuna Instagram-feediini ilmestyy eurosentristä fokusta kritisoivia kirjoituksia. Osassa kirjoituksista muistutetaan, mitkä muut kulttuurishistoriallisesti merkittävät rakennukset ovat viime vuosina tuhoutuneet ilman että niitä sen kummemmin kollektiivisesti länsimaissa surtiin. Toinen osa kirjoituksista huomauttaa, kuinka irvokasta Christchurchin iskujen jälkeinen Instagram-hiljaisuus on verrattuna meteliin, jonka Notre-Damen osittainen tuhoutuminen on aiheuttanut.

Minuakin Notre-Damen palo koskettaa, sillä katedraali on itselleni tuttu jo lapsuudestani, vaikken ranskalainen olekaan. Toisaalta minua kosketti myös Brasilian kansallismuseota viime syksynä kohdannut tulipalo, jossa tuhoutui yli 90 prosenttia museon kokoelmista, enkä ole koskaan edes käynyt Brasiliassa. Eli osa tunteistani varmasti selittyy ammatillisella taustallani ja sillä että olen päivittäin tekemisissä kulttuuriperinnön kanssa. Osittain surin myös pariisilaisten puolesta. Minäkin olisin järkyttynyt jos Olavinlinna tuhoutuisi. Kenties järkyttävintä palossa oli kuitenkin se, että se muistutti minua kuinka hetkellistä ja yllättävää elämä todellisuudessa on. Tarvittiin siis ulkomailla tapahtuva kirkkopalo ja sitä seurannut valtaisa mediahuomio, jotta muistasin kuinka haavoittuvaa ”elämä” on – kenties tämä havainto kertoo lähinnä siitä, kuinka hyvin asiat omassa elämässäni ovat.

Notre Damen kulttuurishistoriallista arvoa ei käy kiistäminen. Katedraali on mittaamattoman arvokas varhaisen goottilaisen taiteen mestariluomus, jonka arkkitehtoninen yhtenäisyys selittyy pitkälti sen verrattain lyhyellä rakennusajalla. Notre Damen rakennustyöt aloitettiin vuonna 1163 Pariisin piispan Maurice de Sullyn johdolla. Katedraalin perusrakennelma valmistui vuonna 1235, mutta rakennustyöt lisäosineen valmistuivat vuonna 1345.

Katedraali tunnetaan erityisesti sen läntisestä pääfasadista, joka toimi aikoinaan eräänlaisena lukutaidottomien Raamattuna. Nykykatsojille tuttuja ovat ennen kaikkea vuonna 1240 valmistunut pohjoinen torni ja vuonna 1250 valmistunut eteläinen torni. Läntisen julkisivun keskellä sijaitsee myös katedraalin pienin pyöreä ruusuikkuna, joka on vuodelta 1225.

1800-luvulla Notre Dame oli huonossa kunnossa. Victor Hugo nosti katedraalin tilanteen yleiseen tietoisuuteen vuonna 1831 romaanillaan Notre Damen kellonsoittaja ja katedraali päätettiin kunnostaa. Katedraalin entisöintiä valvoi goottilaiseen taiteeseen erikoistunut arkkitehti Eugène Viollet-le-Duc, joka lisäsi katedraalin huipulle 96 metrin korkuisen lisäulokkeen ja koristeli katedraalin gargoileilla ja khimairoilla.

Mielenkiintoista tässä tragediassa on myös se kuinka nopeasti François-Henri Pinault ja Bernard Arnault olivat lahjoittaneet 300 miljoonaa euroa katedraalin korjaustöihin. Herrathan tunnetusti kilpailevat luksuksen ja taiteen saralla, Arnault on LVMH-konglomeraatin toimitusjohtaja ja Pinault omistaa Kering Groupin. Pinault suunnittelee uutta megamuseota Pariisiin, Arnault’n puolestaan perusti Fondation Louis Vuittonin kaupunkiin.

On tietysti hienoa että Notre Damen korjaukseen on lahjoitettu jo yli 700 miljoonaa euroa – olisipa upeaa nähdä tällaista tarmoa ja intoa enemmänkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että Notre Dame on mediaseksikäs kohde – vähättelemättä nyt yhtään rakennuksen kulttuurishistoriallista arvoa tai sen merkitystä Pariisilla ja Ranskalle – mutta minkälainen firma tai perhe ei haluaisi tulla assosioiduksi rakastetun katedraalin kanssa?

___

Robert Delaunay, The Spire of Notre Dame (1909-1910)

Maximilien Luce, The Quai Saint-Michel and Notre-Dame (1901)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *