Olen levoton sielu (ja senkin kanssa voi elää)
Syksyn suosituin keskustelu tuntuu liittyvän suunnitelmiini. Mut mikä on sun suunnitelma? Tätä ovat kysyneet oikeastaan kaikki, ja erityisesti miehet, joita olen tavannut syksyn aikana. Mut mihin sä aiot asettua? Tavallaan liikuttavaa, ellei se olisi niin raivostuttavaa. Itseäni tulevaisuuteni tai tulevat asuinpaikkani eivät nimittäin oikeastaan liikuta – eivätkä todellakaan ahdista. Que sera, sera. Tapahtuu, mitä tapahtuu.
Vietin syyskuun viimeisen viikonlopun Belgiassa keskustellen, tai oikeastaan pikemminkin unelmoiden ja leikkien, eri elämistä eri maissa. Entä Geneva? Muutettaisiinko sinne? Joo, meillä ois iso, kaunis talo ja voitaisiin vaeltaa viikottain. Entä Pariisi? Joo, mutta sit se olisi joko Île Saint-Louis, tai ensimmäinen, neljäs, viides, kuudes tai kuudestoista arrondissement. Joo, se sopii, vaikka mun mielestä meille sopisi myös Montmartre. Kun saavuin takaisin kotiin Britanniaan, olin täynnä intoa ja energiaa: tulevaisuus voi tuoda mukanaan mitä tahansa. Kenties elämän Sveitsissä.
Viime viikolla kävi ilmi, että suunnittelemme muuttoa samaan kaupunkiin yhden todella hyvän ystäväni kanssa ensi vuonna. Kummallakaan ei ollut aavistustakaan toisen suunnitelmista, ja voi sitä ilon ja riemun määrää, kun tunnustimme suunnitelmamme toisillemme. Vieläkin hymyilyttää, vaikka muutto ei ole edes vielä täysin varmaa, joskin hyvin todennäköistä.
Aina aika ajoin mietin, että mistä levottomuuteni ja kai myös seikkailunhaluni oikeastaan johtuu. Kenties se johtuu siitä, että tulen merimiesten suvusta. Meille kaikille on ollut hyvin luonnollista muuttaa ja asua eri maissa. Kenties levottomuuteni johtuu jostakin muusta. (Vuosien varrella esitettyjä analyyseja: pakoilet todellisuutta, elät unelmissa, et kykene sitoutumaan, näin muutaman mainitakseni.)
Viime vuonna koin pakottavaa tarvetta asettua aloilleni. Paine ei tosin tullut oikeastaan ulkopuolelta, vaan kyseessä oli pikemminkin sisäinen ääni, intuitio. No, minä yritin. Ja sitten elämä tapahtui ja pian huomasinkin asuvani taas uudessa maassa.
Vaikka elämäni perusvire onkin hieman levoton, on arkeni silti aina jopa raivostuttavan samanlaista ja rutiininomaista. Voisin muuttaa maasta toiseen hyvinkin lyhyellä varoitusajalla, mutta arjessani en todellakaan ole minkään sortin ex tempore -tyyppi, vaan päiväni noudattavat samaa, tuttua kaavaa. Herätys kuuden jälkeen, meditaatio, sitruunavettä, töitä, treeni, töitä, lukemista, meditaatio, nukkumaan.
Arki rullaa eteen päin ja sitten pikku hiljaa alan tuntemaan pakottavaa tarvetta johonkin uuteen. Viimeksi näin kävi lokakuussa, kun ystäväni kutsui minut luokseen marraskuuksi. Oloni oli ollut levoton jo tovin, vaikka olin vasta muuttanut takaisin Britanniaan. Kutsun saatuani varasin saman tien lennon ja olo rauhoittui. Ja nyt Luxemburgissa ollessani olen ymmärtänyt, että jonkin on muututtava varsinaisessa arjessani Britanniassa: on aika muuttaa.
Olen kokenut saman levottoman ja innostuneen olotilan aikaisemminkin. Ensimmäisen kerran Maastrichtissa, sitten New Yorkissa, seuraavaksi Dohassa. Rooma ja Pietari ovat tainneet olla ainoat asuinpaikkani, joissa minun ei tehnyt mieli minnekään muualle.
Olen tietysti aivan äärettömän kiitollinen tällaisesta tilanteesta: että voin, ainakin toistaiseksi, elää näin. Ja voi tietysti olla, että joku päivä mä herään ja tunnen pakottavaa tarvettaa siirtää elämäni jonnekin tiettyyn paikkaan ja elää siellä elämäni loppuun asti. Mutta ennen kuin se tapahtuu ja ennen kuin oma yhtälöni monimutkaistuu – kenties joku päivä elämässäni on kumppani ja lapsia, nautin tästä ja olen juuri niin levoton kuin hyvältä tuntuu.
Lue myös: