On täysin OK olla tietämättä
Seuraa paljastus: en tiedä, mitä ”haluan tehdä” isona. Aloitan ensi viikolla väitöskirjan tekemisen ja minulla on yksi toinen melko suuri projekti elämässäni, mutta en voi sanoa tietäväni tarkalleen, mitä haluan. (Toki minulla on kaikenlaisia ajatuksia: kenties jään akatemiaan, toivottavasti tutkimukseni muuttuu jossakin vaiheessa kirjaksi tai pariksi ja toivottavasti saan kirjoittaa ja opettaa – mutta minulla ei ole mitään tarkkoja suunnitelmia. Vain tuntemuksia.)
Seuraava paljastus: elämäni suurimmat ammatilliset ja opintoihini liittyvät onnistumiset ovat tapahtuneet kuin vahingossa. (Eli ne ovat tapahtuneet silloin, kun olen keskittynyt kaikkeen muuhun kuin pohtimaan, mitä haluan tehdä. Eli kun olen nauttinut itse tekemisestä – ja asiat ovat vain, no, tapahtuneet.)
En alkuunkaan tiennyt, mitä halusin opiskella lukion jälkeen. Aloitin Venäjän-tutkimuksen ja arabian opinnot Edinburghin yliopistossa vuonna 2011, mutta lopetin ne melko pian. Liian spesifiä ja kuvani yliopistosta oli paljon romanttisempi kuin arki suuressa brittiyliopistossa.
Seuraavana vuonna aloitin Maastrichtissa Liberal Arts and Sciences -tiedekunnassa, joka vastasi yliopistokuvitelmiani paremmin: pienet ryhmäkoot, ei massaluentoja, hyvin kiihkeä tunnelma. Kolmen vuoden aikana opiskelin mm. taidehistoriaa, filosofiaa, kulttuurintutkimusta, kauppatieteitä ja museologiaa. Tein muutaman harjoittelun muoti- ja kulttuurimaailmassa keskittyen lähinnä viestintään ja ajattelin suuntautuvani muotimaailmaan (joka oli kampuksellani hyvin radikaalia ja suorastaan epäsopivaa.)
Suoritin myös Asian Studies -minorin ja olin hakemassa vaihtoon Singaporeen – sillä se olisi järkevää opintokokonaisuuteni ja tulevaisuuteni kannalta – kunnes yks kaks Italiassa vietetyn viikon jälkeen päätinkin hakea vain Roomaan.
Roomassa vietin lukuvuoden yksityisessä kauppatieteellisessä, jossa ”suoritin” (eli lähinnä hengasin, hehe) Creative Industries -maisteriohjelman kursseja ajatuksenani suuntautua muotimaailmaan ja tehdä kaupallisempi maisterintutkinto Milanossa tai Kööpenhaminassa.
Roomasta palasin Maastrichtiin, jossa yksi viimeisistä kursseistani oli museologian syventävä – ja kas, jokin klikkasi ja vaihdoin kandiaiheeni saman tien museologiaan. (Jep!)
Valmistuttuani en kuitenkaan hakeutunut suoraan museologian jatko-opintojen pariin, vaan tein ”syrjähypyn” YK:ssa (ja näin jälkiviisaana voin todeta kokemuksen olleen mitä opettavaisin). En ollut oikeastaan kovin kiinnostunut YK:sta, halusin vain asua samassa maassa rakastamani miehen kanssa. (Ja toisaalta: samaisen miehen takia halusin muuttaa mahdollisimman kauas New Yorkista, joten muutin Dohaan, vaikka rehellisesti sanottuna, olisi minulla ollut muitakin vaihtoehtoja – kenties urani kannalta vielä paljon parempia.)
Mutta takaisin YK:hon. Siellä varmistuin museologista (eli toisin sanoen hylkäsin hetkelliset suunnitelmani opiskella jotain muuta kuin museologiaa) ja jatkoinkin sieltä Modernin taiteen museoon, jossa ollessani hain museologian maisteriohjelmiin (ja erosin poikaystävästäni ja valitsin UCL:n Dohan kampuksen Lontoon sijasta).
Dohaan muuttaessa olin jo hahmotellut graduaiheeni, jonka parissa olin työskennellyt MoMA:ssa, mutta eteeni tulikin jotain paljon kiinnostavampaa – ja jonka parissa jatkan nyt ensi viikolla tohtorikoulutettavana.
Olisin voinut kirjoittaa tarinani hyvin toisella tavalla, korostaen loogisuuksia ja kuinka blab blab tuki blab blabtani ja kuinka jo kandiopiskelijana vahvuuteni oli tutkimus ja kirjoittaminen ja kuinka YK oli erinomainen varmistus museologista – mutta se ei oikeastaan ole täysin totta.
Tai kai se on totta, mutta yhtä totta on se, ettei minulla ole ollut mitään sen suurempaa suunnitelmaa, enkä todellakaan ole aina tiennyt, mitä haluan.
Ja se on täysin ok. Ihan hyvin on mennyt. (Ja kaikille teille, joilla on aina ollut selkeät suunnitelmat: vau. Kuinka teette sen? Kuinka te oikein tiedätte?)
Lue myös: